Kotielämää - kirppislöytöjä - käsintehtyä - pihahommia - kaikkea kotoisaa

maanantai 17. joulukuuta 2012

Vaari

Jostain syystä tuli mahdottoman kova ikävä minun rakasta vaariani! Vaari on kuollut jo vuonna 1993, eli melkein 20 vuotta sitten, mutta yhtäkkiä ajatukset pyörivät vaarin hassuissa jutuissa ja siinä jäyhässä suomalaismiehessä, joka rakasti meitä lapsenlapsiaan hartaasti.

Tapio Hailin näkemys vaaristani vuodelta 1961
 
Vaari syntyi vuonna 1902. Minun syntyessäni hän oli jo eläkeiässä ja lopettanut oman metallivalimonsa toiminnan Hyvinkäällä. Vaarilla oli siihen aikaan vielä paljon erilaisia luottamustehtäviä kunnallispolitiikan puitteissa. Muuten hän olikin enimmäkseen kotona, pyörälenkeillä tai muiden ukkojen seurassa kahvittelemassa huoltoaseman baarissa. Vaari oli tärkeä osa elämääni ihan pienestä lähtien ja meidän arjessa mukana mummun kanssa oikeastaan päivittäin. Asuimme alle kilometrin päässä mummulasta ja osasinkin jo alle kouluikäisenä kulkea yksin tuon matkan isovanhempien luo ja takaisin kotiin.
 
Jatkosodan aikana vaarini oli sammuttamassa Helsingin pommitusten sytyttämiä tulipaloja. Olen nähnyt useita kertoja tv:ssä pätkiä siitä, kuinka palomiehet saapuvat vanhalla paloautolla ja vaikeissa oloissa, paukkupakkasissa tekevät sen, mitä voivat. Vaarini on ehkä kuvissa mukana, mutta vaikea on tunnistaa, kun ei voi olla varma. Ihailen häntä hänen vapaapalokuntataustansakin takia suuresti. Minun arjen sankarini oli lapsenakin vaari!
 
Kun olin joskus kipeä ja poissa koulusta, vanhemmat soittivat mummulaan ja ilmoittivat, että jään kotiin päiväksi. Meni vartti tai kaksi, kun vaari sieltä jo köpötteli meille katsomaan, onko pieni potilas kunnossa. Alakoulussa ollessani huomasin usein välitunnilla, että vaari seurasi minua aidan takaa tarkkana. Hän vain halusi varmistaa, että pärjään välitunneilla, eikä kukaan kiusaa. Mitään numeroa hän ei koskaan tästä huolehtimisestaan tehnyt. Jos joku olisi siitä kysynyt tai kehunut, hän olisi varmaan sanonut, ettei tiedä, mistä muut puhuvat.
 
Vaarilla oli myös ihan hassuja juttuja. Hän käski monesti minut illalla nukkumaan, kun olin mummulassa yötä. Hänen piti kuulemma vielä vetää keittiön kello. Kysyin, miten se vedetään. Vaari sanoi, että se laitetaan narun perään ja vedetään talon ympäri. Tiistaisin vaari kävi Rotary-kokouksessa. Hän puki kaulaansa tumman solmion, jossa oli valkoisia pieniä pisteitä. Kun ihmettelin, mihin sitä siellä tarvitaan, vaari kertoi, että Rotary-kokouksessa syödään aina mannapuuroa. Jos on tämä kravatti, ei siinä näy rinnuksille pudonnut mannapuuro ollenkaan... Ja minä uskoin kaiken tämän!
 
Joskus kerron vielä mummustakin. Mummuni oli ehkä isän jälkeen läheisin ihminen minulle äidin kuoltua. Mummu ja vaari tekivät elämästäni turvallista ja lapsuudestani onnellisen. Tiesin olevani hartaasti ja hellästi rakastettu lapsi. Sitä kokemusta yritän nyt siirtää omille lapsenlapsilleni, jotka ovat vielä pieniä. Jos onnistun lähellekään yhtä hyvin, kuin omat isovanhempani, voin olla tyytyväinen. Isovanhemmuus on parasta, mitä tiedän!
 
 


4 kommenttia:

  1. Ja nyt mulla kastui silmät...saris

    VastaaPoista
  2. Jännä sattuma, minunkin isovanhempani olivat Hyvinkäältä, samaa ikäluokaaa varmaan,ja äidilläni on Tapio Hailin maalaus, joka esittää paikkaa, jossa isoäiti oli syntynyt. Isotätini hoiti lottana ilmavalvontaa Sveitsissä, mutta pommikoneet taisivat lentää Hyvinkään yli Riihimäelle. Rakkaita muistoja :)

    VastaaPoista
  3. Ihana vaari sinulla on ollut. Välittämisen ja rakkauden aistii yhä kertomuksestasi.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Poikkeathan toistekin luokseni!