Kevät on koittanut mummulassa

Kaupunki on kaunis keväällä. Olen asunut tässä uudessa kodissani jo puolisen vuotta, mutta tämä on tietenkin ensimmäinen kaupunkikevät 27 vuoteen. On ihan eri asia asua ja elää kaupungissa, kuin vierailla siellä asioilla tai töissä päivisin. Nyt minä elän ja hengitän tämän kaupungin tahtiin. Kaupunki on kotini, sen elämä on minun elämääni.

Kahden lammen lenkki, iltahämärissä kotikulmillamme

Poikkeuskevät, suljettu ja hiljainen, on ihan uutta meille kaikille. Korona on sulkenut julkiset tilat, joten kauan haaveilemiani kirjastossa, kahviloissa ja torin vilinässä vietettyjä päiviä ei vielä ole tullut. Itse koen olevani sen verran introvertti, että yksinolo sinänsä sopii minulle hyvin. Sosiaalinen introvertti on ehkä hyvä määritelmä, sillä kaikki tuo edellä kertomani kuvaa sitä sosiaalista tarvetta olla toisten ihmisten kanssa, mutta viihdyn täydellisen hyvin kotonani aivan itsekseni. Ei nykyään kuitenkaan ole yksin, ellei nimenomaan itse hakeudu eroon somesta ja muusta vilinästä. Kotona ollessani se riittää minulle, että annostelen itselleni sopivan määrän yhteisöllisyyttä ja ystävien, läheisten ja rakkaiden seuraa. Minulle jää vielä runsaasti omaa, mikä onkin tänä päivänä olemiseni ydin. Omaa aikaa, omaa tilaa ja omaa rauhaa. Nythän kirjastot, terassit ja museot taas aukeavat, joten voin nauttia niistä kesällä.

Taloyhtiömme naisilla on oma Whatsapp-ryhmä, jossa voi tuulettaa pahaa mieltään sen kaikkia meitä ärsyttävän ja naapurustoa terrorisoivan pariskunnan touhuista, suunnitella kesän istutuksia tai vaikkapa vaan jakaa huumorilla höystettyjä kommentteja, meemejä tai musiikkia, livestreameja ja muuta kivaa. Se on varsinainen henkireikä tämän kaiken keskellä, sillä tajuan olevani turvassa ja samanhenkisten ihmisten keskellä. Nyt on hyvä. Tänne kuulun. Vähän olin kuitenkin kahden vaiheilla, jopa mietin pois muuttoa tuon terrorinaapurimme takia. Sitten sisuunnuin ja päätin, että hän/he lähtee/lähtevät, en minä. Ja kuinka ollakaan, maanantaina 25.5. pariskunta yön tuntien aikana muutti pois. Onnellinen olo, ei edes hävetä myöntää, että tätä olen odottanut kuin hullu puuroa aamutuimaan.

Koti on viimein lähes valmis, vaikka vielä pitäisi kaksi seinää tapetoida. Kynnys sen tekemiseen on korkea, sillä ikinä en ole tapetoinut. Ehkäpä vielä opin senkin. Kaveriksi toivoisin kuitenkin jonkun, joka osaa ja joka voisi samalla opettaa minulle, mitä tehdä. Ei se ihan sama ole, vaikka kuinka katselisin Youtubesta tapetointivideoita, kuin jos joku oikein kädestä pitäen auttelisi ja ohjaisi. No, ehkä päädyn yrittämään, kunhan kokoan vähän rohkeutta ensin. Muut maalaushommat on tehty ja välissä maalattiin jo yksi toinenkin asunto, joten maalausta on kyllä tullut harrastettua tarpeeksi. Vielä olisi työtilojen maalaus, jota aloittelen ehkä jo tänään. Seinien paikkaus ja hionta on tehty, joten maalaus ois pakko vaan ottaa työn alle. Työtilan keskeneräisyys rasittaa minua, sillä tahtoisin kovasti jo päästä siitä nauttimaan ja tilaa hyödyntämään. Siihen auttaa, kun hengittelee rauhassa ja toteaa itselleen, että tämä hoituu kyllä. Kaikki järjestyy.

Pikkujutut, kuten väärässä kohdassa oleva valaisin, puuttuva pistorasian kansi, ruma levynpala liesituulettimen yllä jne.,häiritsevät vielä kotona, mutta sen verran olen oppinut tyyneyttä, etten enää menetä hermojani näiden ikuisten ongelmien edessä. Lopultakin entisenä omakotiasukkaana tajusin, ettei koskaan olekaan valmista, eikä koti ole esittelykohde. Täällä uudessa kodissani kyllä toisinaan on niin hyvin kaikki, että voisin kuvata sisustuksesta tänne blogiini kuvia. Sitten onkin hetki jo ohi, joten uusi kierros imurointia ja tavaroiden järjestelyä voikin alkaa.

Näkymä olkkaarista pikkuiseen, täydelliseen keittiööni

Nyt alkaa elämä uudelleen. Nyt koitti loma ja kesäiset päivät tarjoavat lepoa ja touhua sopivassa suhteessa. Mihinkään ei ole kiire, kotona on hyvä olla ja rakkaat koirakaverini pitävät minusta huolta, kuten minäkin heistä. Pyyteetöntä rakkautta? Koira rakastaa aina ja koko sydämestään. Kumpa sellaista vielä joskus kokisin ihmisten maailmassakin. Toivossa on hyvä elää, sanotaan. Eikä silläkään saralla kannata hoppuilla. Rakkaus tulee, jos on tullakseen. Se on olemassa, minua ympäröivässä elämänmenossa, joten on aika avata sydämeni sille ja antaa sen vahvistua. Ehkä vielä joskus...

Rauha, pieni pentukoululainen

Meidän energiapakkaus, Rauha, on huomenna jo 14 viikon ikäinen. Eläinlääkäriaseman aulassa olevalla vaa'alla punnitsimme pennun viikko sitten ja sen paino oli 12,9 kg. Ei mikään keijukainen tämä meidän pikkuneiti. Isoista tassuista päätellen siitä kasvaa varmasti aika kookas kultainennoutaja. Samaa sanoi pentukoulun kouluttajakin, kun näki Rauhan ensimmäistä kertaa.

Kasvihuoneessa häärii apulainen

Apulainen juoksee joka paikkaan perässä

Mamman masun päällä makoilu on mukavaa

Koska kyseessä on näinkin iso koirarotu, mielestämme on äärimmäisen tärkeää kouluttaa koira hyvin. Pikkukoirissakin löytyy varsinaisia tyranneja, mutta jos tällainen esim. 30-kiloinen tai isompi koira ei ole ulkoillessa taluttajansa hallinnassa, on vaaratilanteita kenties luvassa. Kilttihän kultainennoutaja on, eikä tahdo kellekään pahaa, mutta vetää kovaa, jos sellaisen mahdollisuuden saa. Meidän Molli, lapsuuteni rakas labradori, vetäisi aikoinaan isotätini nurin ja siinä sitä mentiin pitkin puistokäytävää polvet ruvella. Molli oli silloin vielä pentu, mutta se oli kova vetämään hihnassa. Kiltti, maailman lempein, mutta vahva kuin härkä. Itse olin lapsi, enkä siis vielä silloin Mollia ulkoiluttanut, mutta isompana toki kyllä.

Etsin siis tämän kokemuksen ja kuulemieni tarinoiden innoittamana pentukoulua, jossa Rauha (ja minä sen emäntänä) oppisi koiran peruskäytöstapoja, joiden avulla se on helpompi kumppani niin kaduilla, kuin maastossakin kulkiessa. Googlen avulla löysin sitten koirakoulun nimeltä Oppitassu, jonka sijainti oli meille sopiva. Ilmoitin Rauhan mukaan mukaan "Pennusta fiksuksi koiraksi"-kurssille, joka kokoontuu rauhallisessa paikassa, viiden pennun ryhmissä viisi kertaa, kerran viikossa. Olin malttamaton, mutta sopivan ryhmän aloitus osui vasta tälle viikolle, joten tiistaina, 8.8. Rauha aloitti pentukoulun.

Tärkeimpiä asioita ryhmässä olivat mielestäni yksilöllinen ohjaus, toisten koirakkojen antama tila ja keskittymisrauha, rauhallinen ympäristö ja hyvät toimintaohjeet. Ennakko-ohjeissa todettiin, että koulutusnameja pitää sitten olla paljon. Mikä on paljon? Onneksi ohje oli tarkka, sillä peräti 200 - 500g niitä piti ottaa mukaan. Meillä oli ehkä noin 350g, josta kyllä jäikin reilusti. Kentälle ajoimme kotoa alle vartissa, joten sijainti oli aivan mainio. Rauha oli kooltaan suurin koira, sillä mukana oli pikkurotujen edustajia ja yksi aika nuorikin pentu. Luovutusikäisestä alkaen pentukurssille voi mennä, jotta sosiaalistuminen alkaa ja pentu tottuu sekä toisiin koiriin että koulutuksen tärkeisiin oppeihin.

Kontaktinpito koiran ja minun välillä oli ihmeen helppoa siellä kentällä. Rauha jaksoi harjoitella, se oli kuin vanha tekijä, eikä häiriintynyt toisten koirien tekemisistä yhtään. Itsekin tajusin olleeni melko keskittynyt koko sen ajan, jonka koulutus kesti. Makupaloja käytettiin palkitsemiseen todella reippaaseen tahtiin. Koirakot tekivät 10 tai 20 kerran sarjoina harjoituksia ja pitivät välissä taukoja, jotta koirat jaksaisivat. Kontaktin lisäksi harjoiteltiin luopumista. Se oli minulle suurin yllätys, että meidän pieni ahmatti, Rauha-reuhaaja, keskittyi harjoitukseen täysin ja osasi mainiosti odottaa jopa avoimelta kämmeneltä koulutusnaminsa saantia. Pidin siis namin kämmenellä, odotin, että Rauha ottaa katsekontaktin ja on tökkimättä tai pomppimatta, sitten sanoin "JEP!" ja palkka oli ansaittu. Aivan uskomaton typykkä, että osasikin noin mainiosti. Mieheni istui seuraamassa koulutusta ja oli yhtä hämmästynyt! Ei jälkeäkään siitä pomppivasta pikkupiskistä, joka yrittää hypätä ruokakuppiin, kun on niin innoissaan!

Voisiko nimi olla enne?

Kotiläksyksi tuli tietenkin kontaktin harjoittelua koiraa talutettaessa ja luopumisen harjoittelua samalla tavoin kuin ryhmässä. No, arvatkaapa, onnistuiko... Kontaktista en osaa sanoa, menikö hermo minulla vai koiralla, mutta me vaan käveltiin. Ei Rauha vielä vedä, se vaan ihmettelee ympäristöään ja haistelee poikakoirien tekstarit tarkkaan. Mutta se luopuminen, se onnistuu nyt namipalojen kanssa kotona aivan mainiosti. Rauha myös istuu, menee alas noustuaan kahdelle jalalle ja käy tarpeillaan, kun sille vaan sanoo, mitä sen pitää tehdä. Onko vähän viisas pentu? Minä olen siihen niin rakastunut, että siedän pienet iltariehutkin sen varjolla.

Illalla, pentukoulun jälkeen, meillä oli väsynyt pikkukoira. Vaikka siellä ei riehuttu, kuten Rauha normaalisti iltaisin tekee, vaati uusien asioiden oppiminen, uusien hajujen haisteleminen ja uusiin koiriin tutustuminen ilmeisesti sen verran paljon pentukoiralta, että se simahti heti kotiin tultuamme. Koulutusnamien määrä korvasi kolmannen aterian, joten mahakin lienee ollut täynnä. Näin meidän pienestä pennusta tulee fiksu koira!

Huomenna minä lähden kolmeksi tunniksi jo töihin ja ensi viikolla alkavat syksyn työt toden teolla. Hyvää koulujen alkua kaikille koululaisille, niin ihmis- kuin koiralapsillekin!

 

 

Mihin nämä päivät katoavat?

Ihmettelen usein, mihin päiväni oikein katoavat. Nyt on jo tiistai-ilta ja huomaan, että olen saanut pari päivää tästäkin viikosta kulumaan - johonkin. Toki eilinen kaupunkireissu bussia ja omia jalkoja sekä tyttären perheen tarjoamaa paluukyytiä käyttäen oli aika rankka ja hidas juttu, mutta silti. Tänään kävi Rauhalla vieraana lasteni serkku ja hänen äitinsä. Ovat molemmat allergisia, joten vietimme aikaa pihalla. Molemmat ovat myös kovin eläinrakkaita, mutta eivät voi meillä sisällä kissojen ja nyt Rauhan takia olla. Oli siinä Rauhalla taas touhua, kun piti vieraille näyttää osaamistaan ja touhuilla nurmikolla sateen jälkeen. Se kaivoikin siinä pari ihanaa kuoppaa, joten aika mutainen oli tassusankari tänään. Onneksi se kesä myös kuivaa sen, minkä kastelee, joten Rauhakin siinä sitten kuivui ja hiekat karisivat sen tassuista.

Itse en sitten saanut tänään tehtyä yhtään mitään. Haimme pizzat, ihan sen kunniaksi, että isäntä ja hänen mukanaan auto palasivat pohjoisen kalareissultaan. Pizzan syötyäni nukahdin sikeästi, vaikka minun piti kyllä vain hetkeksi oikaista pitkäkseni. Nyt sitten alkaa kuitenkin olla jo yöunien aika. Mitä tässä välillä olenkaan saanut tehtyä? Ööh, no ehkä en juuri mitään. Rauhaa kävelytin hihnassa vähän harjoituksen vuoksi, mutta se ei jostain syystä tänään ollut yhtään sillä tuulella, että kävelylle olisi tehnyt mieli. Se löi kirjaimellisesti jarrut pohjaan ja istua nökötti keskellä pihatietä. Ei onnistunut kävelylenkki postilaatikkoa pidemmälle. Siinä sitten ihmeteltiin ohi ajavat rekka-autot ja muutaman henkilöautonkin bongasimme. Ohi käveli myös kaksi koiraa, tosin maantien toisella puolen kevyenliikenteenväylällä, emmekä siis päässeet nuuskimisetäisyydelle. Pihassakin pitäisi ehtiä ja jaksaa tehdä kaikenlaista, mutta Rauhan vahtiminen ja istutushommat tai uusien istutusalueiden teko ovat hiukan haastava yhdistelmä. Ei se vielä lähde kauas minusta, mutta äkkiä huomaan, ettei koiraa näy missään. Keskittyminen ei onnistu millään. Ehkä siksi onkin syytä ottaa löysin rantein.

 

Kiinanlaikkuköynnöksen taakse

voi kadottaa koiranpennun, olen kokeillut.

Nyt kuitenkin piti vielä istahtaa hetkeksi koneen ääreen, oikeastaan vaan kokeilemaan uutta langatonta hiirtäni. Oli pakko hankkia uusi, koska vanha hiiri teki eilen illalla lopullisen päätöksensä ja lakkasi toimimasta. Onneksi näiden hinnat ovat nykyisin todella edullisia, joten tästäkin maksoin vain n.12€ Clasulla. Äkkiä singahdin sen ostamaan, samalla kun hain postista yhden paketin. Huomenna vaikka siitä paketin sisällöstä sitten tarkemmin.

Asukuvien kuvaaminen antaa edelleen odottaa itseään. Nyt on se kaukolaukaisinkin hommattuna, joten pitäisi vaan saada itseään otettua niskasta kiinni ja alkaa vaan laittautua kuvauskuntoon. Kunnon meikki, kampaus ja aina tyyliin sopiva asu kenkineen ja käsilaukkuineen päälle. Kamera jalustaan, kaukolaukaisin käteen ja siitä sitten vaan kuvaamaan. Huomenna, huomenna kokeilen, lupaan yrittää ainakin.

Tämän kuvan otti kaverini mallikurssilla

Huomiselle päivälle ohjelmassa on myös lähiruokarenkaamme, Farmarin markkinat/REKOn jakelupäivä, joka näin kesäisin on joka keskiviikko. Olen tilannut mm. kananmunia, kyssä- ja kukkakaalia, keijunmekon sekä muutaman laatikon mansikoita suoraan lähialueemme tuottajilta. Lisäksi haaveilen saavani huomisiltana navetalta maitoa, joten pääsisin taas viilin tekoon. Viili on kesäinen herkkuruokani. Autotta ja pienen koiranpennun kanssa en sitä saanut, koska en navetalle asti voinut oikein koiraa kävelyttää, eikä maidon kylmäketjua ole hyvä katkaista kuljettamalla sitä pitkää aikaa ilman kylmäsäilytystä. Autolla matkaan menee muutama minuutti. Haen aina viiden litran tonkallisen kerrallaan, joten siitä sitten saan muutaman viilisatsin, pannaria ja leivontaankin maitoa riittää. Suunnitelmia siis riittää, mutta miten niiden kanssa käy, nähdään huomenna.

Tässä alkukesän kuva kaupungilta ystävän

kanssa vietetyltä kirppis- ja kahvittelureissulta.

 

Nyt painun lukemaan muiden kuulumisia ja kenties hiukan Tuire Kaimion kirjaa Pennusta kunnon koiraksi, joka on kesken yöpöydälläni. Siitä olen löytänyt paljon hyvää tietoa. Onneksi sain tämän kirjan nimen vinkkinä koirista paljon tietävältä, alan asiantuntijalta, joka kuuluu ystäväpiiriini.

 

Hyvää yötä ja kevyttä keskiviikkopäivää huomiselle!

 

 

 

Vähän herkuttelua siemennäkkärillä ja vohveleilla

Tänä keväänä ja kesänä yksi suosituimmista herkuista, joita tykkään syödä, on ollut siemennäkkäri. Maistoin keväällä alueemme lähiruokarenkaan, Hyvinkään Farmarin markkinat/REKOn eräältä tuottajalta ostamaani siemennäkkäriä ensimmäisen kerran. Se oli hyvää! Meni koko uunipellillinen paloina heti saman tien. Seuraavana päivänä kauppareissulla ostin valmiin, Risenta-merkillä myytävän, siemennäkkäriseoksen. Kokeiltavahan se oli saman tien. Se ei kuitenkaan ollutkaan samanlaista, joten lievä pettymyshän se oli, pakko myöntää.

Kuljen usein mittanauha kaulassa, ompeluhommista unohtuneena

Kaivoin sitten sen lähituottajan valmistaman siemennäkkärin pussin vielä roskiksesta ja tarkistin ainesosaluettelosta, mitä eroa näillä kahdella olikaan. Miksi niistä tuli niin erilaiset lopputulokset? Äkkiä välähti. Siis valmiissa seoksessa oli chian siemeniä ja tässä minun paremmaksi luokittelemassani, kotitekoisessa olikin maissijauhoja. Muutoin ainesosissa ei paljon eroja ollutkaan. Aloin googletella siemennäkkäriohjeita, kunnes sitten löysin sen, the one and only reseptin, jota olen siitä lähtien ahkerasti käyttänytkin. Tässä linkki ohjeen alkuperäissivulle, Gluteeniton muumimamma- sivustolle. Jaan ohjeen myös tässä teille, sillä tämä on jo painunut syvälle takaraivooni kymmenien leivontakertojen myötä.

MUUMIMAMMAN GLUTEENITON SIEMENNÄKKÄRI

 

• 2 dl maissijauhoja (esim. Risenta)
• 3/4 dl auringonkukansiemeniä
• 1/2 dl kurpitsansiemeniä
• 1/2 dl seesaminsiemeniä
• 1/2 dl pellavansiemeniä
• 1/2 dl oliiviöljyä
• 2½ dl kiehuvan kuumaa vettä
• ripaus sormisuolaa

Sekoita maissijauhot ja siemenet keskenään. Lisää öljy. Sekoita jälleen. Lisää kuuma vesi ja sekoita oikein kunnolla. Taikina tuntuu hetken löysältä, mutta maissijauhojen turvotessa se paksunee.

 

Kaada taikina leivinpaperille ja aseta päälle toinen leivinpaperi. Levitä taikina tasaisesti ohueksi kerrokseksi kahden leivinpaperin väliin. Sujauta alle pelti ja ota päällimmäinen leivinpaperi pois. Halutessasi voit leikata taikinan veitsellä ruuduiksi, itse tykkään murtaa sen vasta valmiina paloiksi. Paista 150 asteen lämmössä kiertoilmalla noin tunnin ajan.

 

Valmis näkkäri ei meillä meinaa ehtiä jäähtyä, kun olen jo siitä paloja murtamassa. Itse syön sellaisenaan ja esimerkiksi leivän tai kahvileipien tilalla se maistuu taivaallisen hyvältä. En syö juuri koskaan leipää, joten tämä on sille loistava korvike.

 

Tänä iltana alkoi yllättäen herkkuhammasta kolottaa kunnolla ja vohveleitahan sitten piti paistaa. Kaivoin pitkästä aikaa vohveliraudan komerosta ja tein pienen satsin vohveleita kahdelle. Päälle sulatin pakkasesta vadelmia, joiden sekaan ripautin vähän sokeria. Korvaa hyvin hillon.

 

Vanha Krups-merkkinen vohvelirauta työssään

 

 

Iltalenkki ihanaisen Rauha-koirani kanssa ulottui jo melkein toiseksi lähimmän naapurin postilaatikolle. Vähän kauemmas joka päivä, että pentu tottuu kotikulmien hajuihin. Vaikka ei montaa kymmentä metriä tullut nytkään lisää, istahti Rauha ennen naapurin postilaatikkoa pyörätielle ja ilmoitti, että haluaa kotiin. Liikaa virikkeitäkö? Ainakin joka ikistä autoa piti ihan istua tuijottamaan, kun ne siitä maantietä pitkin ohi vilahtivat. Meijerin tankkiauto sai Rauha-paran sukeltamaan ojaan, korkean heinikon sekaan. Pelottavaa, kun itse on vasta 10-viikkoinen huomenna.

 

Rauha, päivää vaille 10 viikon ikäisenä

 

Huomenna onkin jo perjantai ja taas yksi lomaviikko on hurahtanut vauhdilla! Nyt aion katsoa Ukrainan sotaa käsittelevän dokumentin televisiosta. Vähän raskas aihe iltaan, mutta tärkeä silti.

 

Hyvää yötä!