Pikkusiskosta isosiskoksi

Minä synnyin Hyvinkäällä 19. toukokuuta vuonna 1966. Synnyin perheeseen, johon kuuluivat äiti, isä ja 3v 8kk:n ikäinen isosiskoni Kaisa. Minä olin pikkusisko, jota Kaisa puolusti, suojeli ja tietty vähän kiusasikin. Itse en ollut sen parempi, sillä vieläkin muistan erään itkukonsertin, jonka aiheutin piirtämällä Kaisan kouluvihkoihin omia taideteoksiani.

Minulle on kerrottu, että Kaisa, joka oli säpäkkä liikkeissään ja puheissaan, hoiti meillä vieraille puhumisen. Kun joku kysyi: "Kukas tämä pikkuneiti on?" Minä vetäydyin Kaisan selän taakse, (tai minut sinne työnnettiin piiloon). Kaisa vastasi topakasti: "Se on meijän Helka ja se on 3 vuotta!" Opin tosi varhain puhumaan, enkä isäni mukaan ikinä sen jälkeen hiljaa ole ollutkaan, mutta vieraille puhui Kaisa. Roolit olivat selvät; isosisko ja pikkusisko.

Äitini sairasti pitkään syöpää ja oli paljon pois kotoa, sairaalahoidossa. Meillä oli onneksi mummula lähellä kotia ja isovanhemmat, isän sisko ja veli, muut sukulaiset ja lähipiiri auttoivat isää meidän tyttöjen hoidossa. Helmi-täti, vaarini sisko, oli meillä kotona hoitamassa meitä pitkiä aikoja ja isän sekä äidin serkkutytöt olivat lapsenlikkoina meillä kotona. Kaisa aloitti koulun ja minä olin vielä kotihoidossa.

Temperamenttimme olivat kuulemma aivan erilaiset. Siinä, missä minä olin rauhallinen ja kiltti, Kaisa oli vahvatahtoinen ja vauhdikas. Hän saattoi heittäytyä kadulle mahalleen kunnon itkupotkuraivarin merkeissä tai potkaista pikkuisen ohimennen, koska oli mustasukkainen tai ei saanut tahtoaan läpi. Vanhoja papereita luettuani ja opettajankoulutuksen saatuani olen ymmärtänyt, miksi. Kaisalla oli vaikeaa. Hän oireili, koska äiti oli sairas ja Kaisan on täytynyt jo osata pelätä sitä päivää, jolloin äiti ei enää tulisi kotiin. Koulussa se näkyi levottomuutena. Isällä olikin sovittuna jonkinlainen keskusteluaika koululle, mitä se sitten 60-luvulla mahtoi tarkoittaakaan.

Minä olin niin pieni, elin vielä hetkessä, enkä ymmärtänyt äidin sairauden laatua tai pelännyt tulevaa. En ehkä ymmärtänyt tuskaa, jota läheiseni kantoivat, lähestyvän kuoleman odotusta, heikkoja toivon pilkahduksia ja ikävää. Leikin ja elin tavallista arkea. Äidin lähtöön valmistauduttiin kyllä ja hänen lähisukunsa kävi meillä ja sairaalassa äidin luona. Me tytöt käytiin isän kanssa myös, mutta ainoat muistikuvat sairaalasta ovat äidin keltainen iho ja sieltä reissulta saamani nalle. Kotona olleen äidin muistan kyllä. Ehkä sairaalaympäristö oli pikkutytölle pelottava, joten muistikuvat sieltä ovat hataria.

Lokakuun 9. päivä 1969 Kaisa lähti kouluun tavalliseen tapaansa. Päässään hänellä oli lappalaislakki, sinipohjainen, villakankainen. Minulla oli punainen samanlainen. Meillä oli kylässä meidän Heikki-pappa Kuusamosta. Heikin ja toisen vaarini piti mennä käymään Helsingissä, äitiä tapaamassa. Kaisan koulutie, 100 -150 metriä, päättyi sinä aamuna siihen, että joku törmäsi häneen autollaan. Kaisa vietiin sairaalaan, josta hänet siirrettiin hoitajan saattamana ambulanssilla Helsinkiin, toiseen sairaalaan. Kallovamma. Tajuttomuus. Käsi poikki. Isä kertoi, että vaikean päävamman vuoksi kädelle ei edes yritetty tehdä mitään. Kaisaa ei voitu pelastaa ja seuraavan päivän puolella Kaisa menehtyi saamiinsa vakaviin vammoihin.

Minä olin kotona, autuaan tietämättömänä aamun onnettomuudesta. Iltapäivällä ymmärsin, että nyt Kaisan pitäisi jo tulla koulusta kotiin. Kysyin Kaisaa ja Helmi-täti sanoi Kaisan varmaan menneen kaverilleen koulun jälkeen. Ei sillä, etteikö hän olisi tiennyt, mitä tapahtui. Hän ei vaan ehkä uskaltanut kertoa, mistä oli kyse. Kun isä lopulta tuli, hän kertoi. Muistan omituisen ja jotenkin "väärän" reaktioni. Minussa heräsi hurja suuttumus siitä, että Helmi-täti valehteli minulle. En muista, että olisin Kaisan takia pelännyt tai huolestunut. Oli vain raivo valehtelusta. Sitten tuotiin Kaisan tavarat. Pieni punainen koululaukku ja vaatteet siistissä pinossa. Lapinlakissa kuivunutta verta.

Kaisa olisi eilen täyttänyt 57 vuotta. Minun ihana, kaunis isosiskoni! Huomaan kovasti pohtivani sitä, miksi Kaisa otettiin meiltä pois silloin. Millaista elämäni olisikaan ollut, jos meitä olisi jäänyt isälle kaksi tytärtä. Olisimmeko tapelleet? Olisimmeko tukeneet toisiamme? Hoitaneet kenties toistemme lapsia? Puhuneet miehistä, elämästä, iloista ja suruista?  Tehneet "tyttöjen juttuja" ja tikahtuneet nauruun? Sitä kaikkea en saanut koskaan kokea, koska elämä ei aina mene niin kuin itse toivomme.

Kun pikkuinen isosiskoni oli laskettu haudan lepoon, oli äitini menettäminen tullut ajankohtaiseksi. Toiset hautajaiset, pian edellisten jälkeen. Ei edes kolmea täyttä viikkoa välissä. Pikkusisko oli yhtäkkiä isän tyttö, ainut lapsi ja isälle syy nousta aamuisin sängystä. Isäni menetti paljon, kuten minäkin, mutta isä myös suri. Hän yritti luoda minulle normiarkea ja suri hiljaa, itsekseen. Minä en osannut surra, koska olin niin pieni. Jari Sinkkonen, tunnettu lastenpsykiatri sanookin, että lapsi ei sure, vaan "surahtaa". Ohikiitävän hetken oli aina se itku ja ikävä. Muulloin oli se arki isän ja muiden läheisten kanssa. Leikit ja retket, ulkoilut ja kyläreissut Kuusamossa. Molli, labbiksen pentu. Elämä jatkui. Joulukin tuli ja minulle järjestettiin kaikki se, mitä pikkuihmisen jouluun kuuluukin.

Ainoana lapsena perheessä elin reilut kolme vuotta, kunnes isäni toinen vaimo toi meille kotiin pienen parkuvan nyytin, joka oli lumoavan ihana ja yhtä aikaa hirveä vaaleankeltaisissa villavaatteissaan. Nyytti oli pikkuveli, joka on minua melkein 7 vuotta nuorempi. Minusta kasvoi hetkessä isosisko, joka helli ja hoivasi ensimmäistä nyyttiä mielellään. Tämä sai nimen Antti. Pari vuotta myöhemmin tuotiin vihreavalkoisissa villavaatteissa toinenkin nyytti, jolle annettiin nimi Jussi. Minun isonsiskon vastuuni kasvoi ja tätä nuorempaa veljeäni hoidinkin jo tottuneesti. Olin sen verran isompi, että myös vastuuta annettiin enemmän.

Molemmat veljeni ovat edelleen minulle äärettömän tärkeitä ja rakkaita. Jopa niin, että itkin heidän sydänsurujaan salaa ja toivoin voivani heitä suojata kovalta ulkomaailmalta. Jean Sibeliuksen isosisko lohdutti masentunutta ja epätoivoista nuorta Jannea sanoen: "Minä neulon sinulle niin ison villapaidan, ettei mikään maailmassa voi sinua satuttaa!" Kaunis ajatus, johon edelleen yhdyn täysin, mutta se on mahdotonta. Meidän kaikkien täytyy kulkea omat polkumme, menivät ne miten solmuun hyvänsä.

Isosisko, jonka menetin. Isoveli, joka ei koskaan saanut elää. Minä, pulleaposkinen pikkutenava. Nuo suloiset, tuoksuvat nyytit, joista kasvoi kaksi komeaa, aikuista miestä. Me. Helmisen lapset. Yksi yhteinen isä. Kaksi eri äitiä, minun äitini ja veljien äiti. Me kaikki. Isän nukuttua pois 2015 lokakuussa koko perheeni, siis se ensimmäinen, oikea perheeni, lepää nyt samassa haudassa Hyvinkäällä. Haudalla tuttu, heidät kaikki siunannut Kosti-pappi puhui minulle, puhui meistä, mutta sanaakaan en muista. Lohdun muistan. Ja muistan rakkauden. Ja päätin sen, että minunkin uurnani aikanaan pitää saattaa tähän samaan hautaan.

Nyt siitä toisesta perheestäni on  jäljellä veljet. Heillä on omat perheensä, jotka myös ovat minulle rakkaita. Se on rikkaus. Se on valtava onni, jota en olisi saanut ilman menetyksiä. Koskee silti. En voi edes ajatella sitä, miten paljon piti menettää, että sain tilalle jotain muuta. Hyväksyn vähitellen menetyksen . Olen surrut aikuisena nämä suuret menetykset ja vaikka voin niistä avoimesti kertoa,  työstän niitä edelleen.

Ehkä kirjoittaminenkin on terapiaa. Äidittömyys ja sen isosiskon puuttuminen ovat taatusti kasvattaneet minua kohti sitä, joka olen nyt. Mutta en olisi tämä sama Helka, ollen olisi elänyt näitä viimeksi kuluneita 45 vuotta isosiskona, sillä se on kasvattanut minua ja korvannut osaltaan kokemaani menetystä.

Yhä useammin huomaan kiitollisuuden. Olen kiitollinen kaikista elämistäni päivistä. Olen vahvempi, joskin vanhempi, tänään. Menetykset, ilonaiheet ja kaiken taustalla; rakkaus. ❤

Tänään näissä tunnelmissa, herkistyneenä Kaisan eilisen syntymäpäivän vuoksi. Onnea, rakas, pikkuinen Kaisani!

Menetysten vuosi takana, uusi alku edessä

On kulunut taas luvattoman kauan siitä, kun viimeksi kirjoitin blogipostauksen. Olen laiminlyönyt tätä henkireikääni, jonka kautta olen löytänyt upeita, uusia kontakteja ja jopa ystävyyssuhteita. Olen monesti aikonut, suunnitellut ja yrittänytkin, mutta sehän ei vaan riitä. On ryhdyttävä tuumasta toimeen. Sen teen viimein tänään, vuoden 2016 ensimmäisenä arkipäivänä.

Meillä alkoi kevätlukukausi tänään Riihimäen kouluissa. Hyvinkäällä ja monessa muussakin paikassa lapset ja opettajat tietenkin myös saavat lomailla vielä loppiaisen yli. Olen kuitenkin mielelläni töissä, edelleen viihdyn hyvin ja nautin työstäni, vaikka helppoahan se ei aina ole. Voi sitä halausten määrää, joka odotti oven suussa aamulla, kun pikkuihmiset palasivat opettajan hoteisiin kouluun! Joka kerran läikähtää lämmin tunne sydämessä, kun näitä koululaisia mietin.

Rastaanpesästä tehty kukka-asetelma haudalla

Syksy oli uskomattoman raskasta aikaa. Ehkä elämäni raskainta, luulisin. Isäni sairasti melanoomaa ja vaikka se oli leikattu, tuli etäispesäkkeitä ensin suolistoon ja sitten tänä syksynä aivoihin. Syyskuussa isä joutui sairaalaan sisään ja jo silloin hän tiesi, ettei häntä voida parantaa. Ikää oli jo paljon ja kunto oli lähes 84-vuotiaalla heikko. Sairaudet olivat vieneet nopeasti liikuntakyvyn huonoksi ja viimeinenkin liikuntakyky katosi ensimmäisten sairaalapäivien aikana. Taistelua kesti kolmisen viikkoa. Istuin sairaalassa joka päivä, vaikka välillä isä ei avannut silmiäänkään. Toisinaan hän jaksoi jutella, vaikka en aina tiennytkään, mistä oli kyse. Sain myös syöttää hänelle päivällisaikaan sitä sairaalan ruokamössöä, jota vuodepotilaille syötetään.

Isäni, Matti Olavi Helminen

Sitten tuli se aamu, jolloin tuli pelätty soitto. Isä oli siirretty yksityishuoneeseen, koska kunto oli romahtanut. Ajoin sairaalaan vauhdilla ja huomasin, että hengityskatkoja oli jo siinä vaiheessa. Istuin siellä koko päivän, isäni vaimo oli paikalla myös. Setäni Mikko tuli iltapäivällä käymään ja sitten yhtäkkiä hengityskatkos olikin lopullinen. Pitelin kiinni isästäni, taputtelin rintaa ja yritin herätellä. Pyysin, että hän vielä hengittäisi, vähän edes. Ei. Se oli siinä. Hoitajat tulivat ja lääkäri totesi isäni kuolleeksi. Koko tilanne oli yhtä aikaa kaoottinen ja silti lempeä. Sitä ei osaa sanoin kuvailla. Helpotus siitä, että kipu ja tuskaisuus ovat nyt ohi. Yhtäkkiä isättömyys. Minä, lähes viisikymppinen orpolapsi! En uskonut, että se tunneskaala, jonka olen nyt käynyt läpi, olisi voinut olla näin voimakas.

Isäni siunattiin samaan hautaan äitini ja sisareni Kaisan kanssa. Lähes päivittäin käyn haudalla edelleen. Ikävä on kova. Eilen hain joitain isäni vaatteita itselleni. Aion tehdä tilkkupeiton hänen vanhoista kauluspaidoistaan. Otin myös flanellipaidan, jossa tai oikeastaan jollaisessa hänet muistan oikeastaan aina nähneeni. Sen puen päälleni, kun ikävä on pahimmillaan. Se on pehmeä ja lämmin.

Neuloin surutyöni yhtenä vaiheena sukat, jotka puin isälleni jalkaan. Ne olivat pöllösukat, koska intohimoinen luontoharrastaja isäni oli koko ikänsä ja erityisesti pöllöt siksi, että hänen mahtavat kulmakarvansa muistuttivat pöllövaarista.

Pöllösukat taivasmatkalle

Kulmakarvat kuten isälläni

 

Menetyksestä toipuminen on vasta alussa, mutta olen saanut sen käsittelyyn apua ja tukea Hyvinkään Mielenterveysseuran Kriisikeskuksesta. Olen saanut käydä keskustelemassa siellä ja olemme käyneet läpi niitä tunteita, joita olen kokenut. Käsittelen nimittäin vieläkin äitini ja sisareni kuolemaa, vaikka he kuolivat jo vuonna 1969. Siihen aikaan ei apua tarjottu, ei leskelle, joka menetti puolet perheestään, eikä lapselle, joka jäi kaksin isän kanssa. Lähipiiri piilotti surunsa ja yritti parhaansa mukaan tukea meitä. Minulla oli hyvä ja turvallinen lapsuus, kaikesta huolimatta.

4-vuotias Henkku oli vakava

Vuoden loppuun tuli sitten vielä toisenlainen menetys. Paavo-kissamme, joka tuossa blogin bannerissakin komeilee, sairastui ja sen kunto romahti nopeasti. Sunnuntaina kissa ulkoili ja söi, maanantaina ei muuta kuin nukkui. Tiistaiaamuna löysin sen pissalammikosta lähes tiedottomana. Eläinlääkäri antoi piikin ja nyt meillä on yksi yksinäinen pikkukissa, Helmi, enää kotona. Paavon hauta kaivettiin kotimetsään, omalle tontille. Siellä hän lepää ison kiven alla. Kiven vieritti haudalle mieheni, jolle kissan menetys oli ehkä vielä rankempaa kuin minulle. Viisas mies oli Paavokin, joten kaksi viisasta miestä meiltä lähti syksyn aikana.

Stereokissoista isompi on poissa, Helmi suree.

 

Jotta ei vaivuta kaikki porukalla synkkyyteen, on huomenna luvassa jotain aivan muuta. Tämä oli tällainen "avautuminen", joka on ehkä minulle enemmän tarpeen, kuin lukijoille. Uuden vuoden aluksi raotin sydäntäni, joten nyt tiedätte, missä tämä emäntä on ajatuksissaan. Huomenna tulossa iloa ja valoa, leikinomaisissa tunnelmissa ja käsitöiden parissa. Mukavaa alkanutta viikkoa!

 

 

Kaikkea hyvää lukijoilleni vuonna 2016!