Kotielämää - kirppislöytöjä - käsintehtyä - pihahommia - kaikkea kotoisaa

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Jälleenrakennusta ja ilonaiheita

Olen heräillyt vähän kerrassaan toimimaan oman hyvinvointini puolesta. Pitkään annoin itselleni mahdollisimman vähän huomiota, enkä oikein kuunnellut kehoani. Olin välinpitämätön omia tarpeitani kohtaan, enkä nähnyt tässä yhteyttä henkiseen huonoon olooni. Annoin kehoni vapaasti voida huonosti, sillä huono fiilis oli muutenkin. Miksi siis kummemmin itseäni olisin sitten huomioinut, sillä en mielestäni ollut sitä ansainnutkaan. Olin itseni pahin vihollinen, enemmän tai vähemmän tiedostamattani. Liikunta-addiktiosta romahdin suoraan sohvaperunaksi, jolla liikunta rajoittui välttämättömään. En uskonut sen voivan olla edes mahdollista. Nyt ymmärrän paremmin.



Henkisen hyvinvoinnin takia aloitin tekemään töitä ensin. Ymmärsin, etten jaksa, ellen ota sitä aikaa, joka minulle kuuluu. En voi antaa itsestäni yhtään mitään kenellekään, ellen ole onnistunut lataamaan omia akkujani ensin. Olin käyttänyt kaiken varastossa olleen voimani jo, eikä uutta tuntunut tulevan tilalle millään. Lopulta olo oli kuin mankelin läpi menneellä, mehut oli totaalisesti puristettu pois. Aloin ensin lukea oman hyvinvoinnin merkityksestä ja etsiä keinoja, kuten mindfulness-harjoituksia, joiden avulla voimaantua. Tajusin, että ystävien seura, omaan aikaan panostaminen ja harrastukset antavat minulle piristysruiskeen arkeen. Olin välillä kokonaan pois sosiaalisten suhteiden verkostosta, ihan lähimpiä lukuunottamatta. Olin ottanut etäisyyttä kaikkeen ja kaikkiin, koska uupumukseni kasvoi siihen mittaluokkaan, etten jaksanut olla tippaakaan sosiaalinen.

Löysin itseni ikään kuin uudelleen uuden harrastukseni myötä. Pin-up avasi oven maailmaan, jossa sain luvalla keskittyä itseeni, nauttia naisellisuudestani ja mikä parasta, viettää aikaa ihanien ystävien seurassa. Löysin Pin-Up Garagen kautta uuden elämäntavan, joka on minulle eräänlaista terapiaa. Se auttaa minua näkemään itseni positiivisin silmin, ilman rajoitteita, joita mieleni oli minulle rakentanut. Olin oppimassa uutta kaltaisteni naisten seurassa ja uskaltauduin vähitellen ulos maailmaan. En ollutkaan enää vain pelkkä äiti, vaimo ja opettaja. Olin minä, nainen ja oman elämäni jumalatar. Ihan oikeasti silmäni avautuivat näkemään, miten tärkeää on päästää irti menneestä ja jättää ne kipeät ja loukkaavat kokemukset taakseni. Jos olisin voinut valita, niitä ei olisi koskaan edes kohdalleni osunut, mutta elämä ei mene meidän suunnitelmiemme mukaan. Minä olin alistunut kohtalooni toisaalta jatkuvien loukkausten ja vähättelyjen edessä ja toisaalta elämäni suurimman ja kipeimmän menetyksen ja sitä seuranneen tuskan ja henkisen pahoinpitelyn uhrina. Olin menettänyt sekä rakkaan isäni että kertaheitolla myös lapsuudenkotini. Minut oli leikattu irti siitä, mikä olin luullut olevani ja se ei ollut kaunis ja siisti tapahtuma.

Photo: Heidi Niemi/Pin-Up Garage Muah: Ruby Spark/Helka Helminen 



Aloin määrätietoisesti rakentaa itseäni uudelleen. Kokosin paloja, rakensin suojarakenteita, keräsin muistoja ja liimasin niistä kokoon sen Helkan, joka olen tänään. Olen tutkinut taustojani, olen kerrannut elämääni ja todennut, etten oikeastaan kadu yhtään mitään. Tai no, jos olisin tämän prosessin aloittanut aiemmin, olisin ehkä ollut menetykseni hetkellä vahvempi ja osannut pitää puoleni. Nyt en siihen kyennyt, vaan annoin murskata loputkin itsestäni vastaan sanomatta. Liiallinen kiltteys ei palvele ketään, ainakaan silloin, jos itse jää sen jalkoihin. Tänään olen vahvempi, enkä ota enää kantaakseni muiden ihmisten pahaa oloa. Omassani onkin ihan tarpeeksi kantamista. Päivä päivältä olen kuitenkin päässyt eteenpäin oman identiteettini rakentamisen tiellä. Se tuhottu, rikottu ja kiusattu, itseensä pettynyt ja itseään inhoava tyyppi on jäänyt omaan koteloonsa sisälleni odottamaan lopullista toipumista. Uusi minä on rakentunut siihen suojaksi ympärille, jotta annan rikkinäiselle osalle aikaa ja rauhaa toipua.


Photo: Heidi Niemi/Pin-Up Garage Muah: Ruby Spark/Helka Helminen 




Yhtenä osana oman identiteettini uudelleenrakennusprojektia on paluu omaan nimeeni. Otin takaisin tyttönimeni, joka on siis oman isäni nimi. Olen ollut vuodesta 1985 alkaen naimisissa, joten oma nimi ei ole ollut käytössä 33 vuoteen. Nyt on! Rakastan sitä nimeä, se sointuu etunimeni kanssa täysin ja näyttää hyvältä kirjoitettuna. Se kertoo, kuka olen, kenen tyttäriä, kuten meidän Heikki-pappa sanoi. Meillä on nyt eri sukunimet, miehelläni ja minulla. Lasten sukunimi on eri kuin minulla, mutta tässä vaiheessa se ei enää tunnu hankalalta, kun lapseni ovat jo kaikki maailmalla. Voi, miten ihanalta kuulosti, kun lääkäri kutsui minua OMALLA NIMELLÄNI! Olin vähällä tanssia pienen onnentanssin työterveyslääkärin vastaanotolla.

Photo: Heidi Niemi/Pin-Up Garage Muah: Ruby Spark/Helka Helminen 



Voinko koskaan kyllin kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat tämän muutoksen aikana olleet minua tukemassa ja avanneet silmäni sille, mitä ansaitsen, miten minua rakastetaan ja miten voin paremmin?
Ehkä tärkeimpänä näistä ihmisistä oman perheeni lisäksi täytyy todella kiittää Heidiä, Pin-Up Garagen ihanaa supernaista, joka on myös noiden upeiden mustavalkokuvieni kuvaaja. Heidi Niemi on ottanut elämäntehtäväkseen saada naiset tuntemaan itsensä kauniiksi ja rakastamaan itseään. Minä olen esimerkki siitä, että se on todellakin mahdollista. Kiitos, kiitos koko sydämestäni, Heidi! Olen käynyt tähän mennessä ensimmäisen, kohta kaksi vuotta sitten kokemani Style me Vintage 50's style-kurssin jälkeen 5 kuukauden mallikurssin syksyllä, sitä ennen osallistunut Miss Garage Girl 2017-pin up-kilpailuun, jatkanut 6 kk:n jatkokurssilla Master Class -ryhmässä tämän talven ja kevään ajan. Lisäksi syksyllä kävin Jumalatarkuvauksessa ja nyt aloitan Jumalatarolo-kurssin. Aivan huikeaa ja todellakin jokaisen euron arvoista. Olen saanut niin paljon itseluottamusta ja voimaa, etten uskonut sen olevan edes mahdollista. Jos kiinnostuit, poikkea tutkimaan tarjolla olevia kurssivaihtoehtoja osoitteesta https://www.pinupgarage.fi/ 

Jatkossa saat seurata matkani vaiheita täällä Mummula mutkan takana-blogissa ja Tyylilyylin työhuoneessa, jonka löydät Pin-Up Garagen sivustolta. Kerron seuraavaksi siitä, miten tämän henkisen hyvinvoinnin lisäksi olen alkanut tehdä töitä fyysisen hyvinvointini hyväksi. Uusin harrastukseni, burleskitanssi on antanut sillä saralla jo paljon. Lisää siis tulossa, joten jääthän kuulolle!

Mukavaa maanantai-iltaa! 


sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Itsensä rakastamisen vaikeudesta

Mietin, miksi reagoin aina yhä vaan samalla tavoin tiettyihin tilanteisiin ja tapahtumiin? Miksi en opi, vaikka olen nyt opetellut jo yli 50 vuoden ajan sitä, miten minun pitäisi toimia. Kuka sen sitten määrää, miten meidän tulee käyttäytyä ja miksi niin? Miten eri elämänkokemuksen vaikuttavat siihen, miten reagoimme esimerkiksi kiusaamiseen, vastoinkäymisiin ja pahaan mieleen? Tässä muutama esimerkki siitä, miten lukittautuneita ja kaavoihin kangistuneita toimintamallimme usein ovat. Niistä malleista irtipääsemiseksi ihmisen täytyy tehdä lujasti töitä.

Esimerkki 1. Olen väsynyt. Olen kiukkuinen siitä, etten saanut sittenkään tehtyä asioita, joita olisin halunnut tehdä. Kukaan muu ei minua siitä moiti. Itse olen oman itseni piiskuri, joka armotta jaksaa kerta toisensa jälkeen haukkua pienen sisälläni asuvan suorittajan lyttyyn. "Senkin surkimus! Olet niin laiska, ettet tätäkään saanut hoidettua!" Miksi en opi olemaan armollinen itselleni ja väsyneenä todeta: "Huomenna on uusi päivä. Teen sitten, kun olo on parempi ja voimat riittävät." Ei se vaan mene niin. Jokin minussa katsoo oikeudekseen rangaista, ahdistaa ja kiduttaa huonolla omallatunnolla ja omaan itseeni kohdistuvalla halveksuvalla ylenkatseella yhä uudelleen ja uudelleen, virheistä oppimatta. Note to self: Tuhoa se, joka ahdistaa ja kiduttaa. Rakasta, ole armollinen ja kunnioita omaa itseäsi osaajana ja tekijänä, vaikka aina et jaksa, etkä onnistu.

Esimerkki 2. Olen väsynyt ja syvästi loukkaantunut toisten, minulle itse asiassa täysin yhdentekevien ihmisten itseeni kohdistuneista puheista. Sen sijaan, että antaisin niiden mennä ns. toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, märehdin ikävissäni ja sydän kasaan rutattuna asioita, joille en voi mitään. Koen olevani huono, riittämätön, ammattitaidoton ja onneton. Siinä samassa se lähtee: hyökkäys! En ole koskaan fyysisesti tapellut, mutta puolustautunut kyllä. Sanallisesti olen myös hyökännyt, enkä tyydy siinä vähään. Hyökkään, menetän kasvoni ja kärsin. Itken, vaikerran omaa hölmöyttäni ja valvon öitä. Enää en saa sanomattomaksi niitä sanoja, joita kohdistin minua loukanneeseen joukkoon ja mukana olleisiin syyttömiinkin. Vihaan sitä häpeää, sitä arvottomuutta ja uskomatonta epätoivoa. Menetin ilmeisesti tälläkin kertaa kasvojeni lisäksi myös mahdollisuuksia, joiden olisi pitänyt avata ovia tulevaisuuteen. Nyt paiskasin ne ovet suoraan päin omia kasvojani, loukaten samalla muitakin. Ovet sulkeutuivat kenties pysyvästi. Olin tyhmä, epäammattimainen ja aivan liian nopea toiminnassani. Kannan sitä taakkaa mukanani jatkossa. Häpeä on ihmisen oma. Sitä ei voi jakaa.


Nämä esimerkit eivät ole tuoreita, mutta ne ovat haastaneet minut pohtimaan omaa elämääni ja sitä, minkä mukaan toimin erilaisissa tilanteissa. Ensimmäisessä esimerkissä noudatan ikuista, tuttua kaavaani. Pidän itseäni huonona, riittämättömänä ja epäonnistujana. Olen kasvanut siihen ajatukseen, jonka mukaan pitää jaksaa suorittaa. Pitää olla hyvä ja riittävä. Pitää olla vähintään paras, ainakin se, mihin itse tietää pystyvänsä. Ei saa löysäillä. Miten se voi olla niin äärimmäisen tiukassa sisäänrakennettuna minuun? Jospa voisin laskea rimaa, itse itselleni, oman hyvinvointini takia. Yritän sitä edelleen. Uudelleen ja uudelleen ystävät ja työkaverit ja ammatti-ihmiset ympärilläni kehottavat minua armollisuuteen itseäni kohtaan. Ymmärrän sen järjen tasolla ja yritän. Silti. Jatkan itseni sättimistä ja mollaamista.



Esimerkissä 2 tapahtuu se, mitä en saisi koskaan päästää tapahtumaan. Menetän hallinnan. Otteeni irtoaa ja syöksyn päin sitä, mitä pelkään. Sitä mikä loukkaa ja ahdistaa. Syöksyn pää edellä. Loukkaan ja loukkaannun itsekin lisää. Pelkään sitä, että tilanteet vain karkaavat käsistäni. Kun tilanne on ohi, alkaa helvetti. Olen luuseri, luusereista pahin. Ovet edessäni sulkeutuvat syystä, jonka itse aiheutin, enkä vaan uskalla koputella niille uudelleen. Jos voisin, ottaisin takaisin kaikki. Peruisin, ottaisin itseäni tiukemmin niskasta kiinni ja kärsisin yksinäni. Sekin on vaan jokin opittu reaktio. Kun sinua uhataan ja loukataan, hyökkää kimppuun ja loukkaa takaisin. Ehkä sekin johtuu kokemastani. Kiusattuna, joskin vasta aikuisena, opin, etten jää tuleen makaamaan. Ensimmäinen reaktioni on pako. Työni on sellaista, etten voi noin vain paeta. Käyn hengittämässä naistenhuoneessa ja pesen kasvoni. Palaan. Olen yhä loukattu ja arvoton. Miten toimii sellainen, joka ei pääse pakenemaan? Hyökkää tietenkin. Olen hyökännyt, raivonnut, itkenyt ja hävinnyt. Jokainen kerta on minulle epäonnistuminen, kasvojen menettäminen on pahinta. Kuinka oppisin tyyneyttä ja mielenrauhaa, itseni arvostamista ja tyytymistä asemaani, vaatimattomuutta ja nöyryyttä? En ole tarkoituksellisesti ilkeä, mutta hallinnanmenetys sekoittaa pasmat pahasti, enkä pääse siitä yli. Nöyryys on aivan eri asia kuin nöyryytys. Haluan oppia nöyryyttä, enkä kokea itseäni nöyryytetyksi. Mikään ei pilaa tulevaisuuttani yhtä tehokkaasti kuin se, että itse sen tuhoan. Eikö tämä ole jo nähty?

Opettelen, yritän parhaani, enkä luovuta. Tänään olen vielä palasina, rikki. Mutta kuten Jumalatarkuvauksessa käydessäni totesin, olen päättänyt jättää taakseni menneen ja aloittaa alusta. En anna minkään ulkoa tulevan viedä omaa elämääni. En myöskään anna itseni tehdä tuhojaan enää. Liikaa kidutusta, ahdistusta ja kaikkea kurjaa. Nyt vaan pusken päin tuulta ja tuiskua, leuka pystyssä ja itseeni luottaen. Paranen, opin ja uskallan vielä jonakin päivänä luottaa. Opin vielä rakastamaan ja arvostamaan itseäni, vaikka se tällaisina päivinä onkin vaikeaa.


Eilinen päivä Pin-Up Garagen Sparkling Saturdayssa nosti näitä mietteitä pinnalle. Teemana oli tällä kertaa itsestään huolen pitäminen. Olen aloittanut pitkän matkan kohti Jumalataroloa ja hyvää fiilistä, joka ei ole enää muista ihmisistä kiinni. Läheiseni ovat täällä ja toivon heidän ymmärtävän, että nyt oman minun aikani. Minun vuoroni etsiä itseäni, onneani ja tulevaisuuttani. Se tulee olemaan työtä, jota teen tietoisesti, intensiivisesti ja pitkäjänteisesti. Vielä koittaa sekin päivä, jolloin voin olla ehjä ja kokonainen. Uskon, että löysin siihen uusia voimia voimia eilisen kiinnostavan ja innostavan koulutuksen avulla. Suosittelen kaikille lämmöllä näitä voimaannuttavia iltapäiviä, jotka järjestetään kerran kuussa Pin-Up Garagen tiloissa Strömforsissa. Kerron myöhemmin lisää näistä tapahtumista.

Eilinen oli myös kuvauspäivä mallikurssilla. Tämän kerran teemana oli 50-luku. Siitäkin lisää myöhemmin. Valokuvattavana olo on ollut aiemmin minulle kauhistus. Nyt herään siinä eloon ja tajuan, kuinka nautin niistä hetkistä. Näin voin ikään kuin mennä rooliin, olla jumalaisen upea nainen ja uskaltaa. Arkiminä peilaa ja miettii, uskaltaako. Kameran edessä en mieti. Siinä vaan nautin.

Ihanaa alkavaa viikkoa teille kaikille näin pitkästä aikaa!