Käsillä tekemisen polte veressä?

Olen miettinyt, mistä se tulee. Se uskomattoman vahva tarve tehdä jotain, melkein mitä tahansa materiaalia käyttäen, kunhan saa tehdä omin käsin. On oltava lankaa. On oltava kankaita, askartelutarvikkeita, vaneria, puuta, maaleja, kiviä, mosaiikkipaloja, rautalankaa... On olemassa niin paljon ihania tekniikoita, materiaaleja ja ideoita, että on suorastaan tuskallista, jos ei niitä pääse toteuttamaan! Oletteko koskaan pohtineet, miten sitä oikein ehtisi ja voisi kokeilla kaikkea sitä, mitä nykyään on kädentaitajille tarjolla?

Äitini oli kädentaitaja. Olen elänyt vain kolme ensimmäistä vuottani äidin kanssa, mutta muistan silti, miten hän istui ja solmi ryijyä. Äidin vaatteet olivat itse ommeltuja. Meilläkin oli siskoni Kaisan kanssa äidin tekemiä vaatteita. Äitini tekemiä töitä on onneksi vielä tallella, niin kuin se satupeittokin, josta kerroin joskus aiemmin. Se oli se tilkkupeitto, joka jäi kesken, kun äitini kuoli. Peitto, jonka tein aikanaan valmiiksi omille lapsilleni.

Aika sumea kuva

Jotain käsillä tekemisen poltetta täytyy siis kulkeutua meihin geeneissä, jos ei minunkaan elämässäni näitä käsin tekemisen vaikutteita niin kauheasti ole myöhemmin ollut. Äidin isä oli myös kädentaitaja, kiertäen koulujen veistonopettajana ennen sotia. Liekö äiti sitten perinyt halun tehdä itse kaikenlaista isältään?

Täällä pohjoisessa olen ehkä lähempänä äitiäni, kuin missään muualla. Äitini  on kulkenut näitä polkuja nuorena tyttönä, haaveillut ja suunnitellut tulevaisuuttaan. Isäni löysi äidin täältä, kaukaa pohjoisesta, tullessaan tänne nuorena miehenä kesätöihin. Isä ei ole kiinnostunut käsillä tekemisestä, vaan luonnosta ja eläimistä. Senkin puolen olen kyllä perinyt, sillä luultavasti en voi koskaan olla tarpeeksi liikkeellä metsissä, poluilla ja tuntureilla...

Mitä sitten teen täällä käsilläni, kun vietän mökkilomaa pohjoisessa? En voi tänne raahata ompelukonetta, kangas- tai askarteluvarastojani, mutta lankaa on aina mukana, minne sitten menenkin. Sukkia valmistuu tuossa pikkuhiljaa nyt tällä viikolla. Viime viikolla Näätämöllä virkkailin isoäidinneliöitä, joista tulee aikanaan sellainen torkkupeitto, josta kerron varmasti aikanaan tarkemmin.

Aika veikeältä tuntui tuolla nuotiolla virkata, katkaista lanka vyölläni roikkuvalla puukolla ja pohtia, kuinka pitkään lanka mahtaa riittää... Eihän se kauaa riittänytkään, sillä mukana oli vain puolitoista kerää... Äkkiä se tuli käytettyä, vaikka yritinkin säännöstellä virkkuuintoa mahdollisuuksien mukaan.

Tämä taitaa muuten olla 200. postaukseni! Sen kunniaksi taidan nyt viimein viritellä sen arvonnan, josta olen jo vihjannut muutamaan kertaan! Tiistain aikana yritän saada arvontapostauksen valmiiksi, jotta saamme arvonnan käyntiin. Pysykää kuulolla, luvassa jotain pientä kivaa! Lisäksi viimeinkin kuvia, kollaaseja jne. Lapin kuvistani. Mukavaa alkanutta viikkoa jälleen kerran, ystävät!

Hääpäivä ja päivä toisten joukossa

Meillä on tänään 23-vuotishääpäivä! En voi sanoa, etten vaihtais sekuntiakaan, mutta miestä en kyllä vaihtaisi mihinkään! Samuli Putro sanoo laulussaan, etten täydellistä suoritusta ole tehnyt minäkään... Ja niinhän se menee, että ne huonommatkin päivät pitää vaan elää! Kolme vuotta harjoiteltiin yhteistä elämää ennen naimisiin menoa, eikä nekään vuodet hukkaan menneet.

Kiitos <3

Tänään, 30.10. tuli myös kuluneeksi tasan 43 vuotta äitini kuolemasta. Ikävä on edelleen!

 

Äiti nuorena

 

Koko aikuisikäni olen vienyt joka vuosi 30.10. yhden punaisen ruusun äitini haudalle.

Niin tänäänkin. Päivä on tarkoituksella myös hääpäiväni, sillä halusin äitini kuolinpäivälle jotain kaunista ja hyvää, etten koskaan unohtaisi kumpaakaan.

 

Tähän päivään on mahtunut myös monenlaista ylimääräistä hässäkkää, kuten vesivahinko työpaikalla, yhden mitättömän (tärkeän) verkkoaseman kaatuminen, puuttuvia tavariota ja kaikkea pientä hässäkkää. Onhan se kiva, että ei elämä käy tylsäksi, kun tapahtuu...