Kiire, se pieni pirulainen

Miksi meillä on aina olevinaan kiire? Vaativa työ, perhe, harrastukset ja kaikki tämä nykyaikaan kuuluva median tarjoamien uutisten ja tietojen tulva, liikenne, ärsyketulva äänien ja valojen, kasvojen ja jopa hajujen sekä makujen muodossa on valtavan kuormittavaa. Itse koen jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja sellaista huonoksi omaksitunnoksi kutsuttavaa kaiherrusta mielessäni. Miksi? Onko syynä tämä ulkoa päin tuleva tulva, vaiko minun itse itselleni asettamat vaatimukset, joista on vaikea päästää irti?

Jos mietin yllä esittämiäni kiireen aiheuttajia yksitellen, voisin todeta, että meidän opettajien työn kuormittavuus on kasvanut vuosien mittaan. Kyllä, se vaan on niin, että kun opetustoimesta säästetään, opettajille sysätään lisää tehtäviä. Monet näistä tehtävistä ovat sellaisia, joihin meillä ei ole maisterinkoulutuksessamme ollut minkäänlaista kosketusta. Lähinnä moniammatillinen yhteistyö, koulun ja kodin välisten suhteiden hoito, (sekin lähes reaaliaikaista ja sähköistä nykyään). Oman haasteensa tuo lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä syrjäytyminen yhteiskunnasta tai vaikkapa erilaisten mielenterveysongelmien hoidosta säästettyjen verovarojen takia joukossamme kulkevien avuntarvitsijoiden kasvanut määrä. Nämä ovat näitä vaativia ja silti tuiki tärkeitä, työllistäviä ja kuormittavia asioita. Kun vielä lisätään erilaisten lippulappusten, joita täytyy täytellä ja päivittää ja kirjata ylös, jatkuvasti lisääntyvä määrä, ollaankin riittämättömyyden suossa jo aika pitkällä. Jos aiot jatkossa pärjätä, sinun laskettava vaatimustasoasi jostain. Mistä? Opetuksestako, vaikka se on mielestäni edelleen se opettajan työn perustehtävä? Kasvatuksesta, joka yhä enemmän siirtyy kodeilta koululle, vaikka se perinteisesti on ollut kodin tehtävä. En koe sitä oikeaksi "säästökohteeksi". Mistä tingin? Ei näistä kaikista moniammatillisista yhteistyömuodoista, ei kodin ja koulun yhteistyöstäkään, eikä erilaisten suunnitelmien, tutkimusten ja kirjausten tekemisestä. Kiky on myös meidän opettajien arkipäivää, sillä saimme lisää 12 kahden tunnin pakollista kokousta... Sekö tätä yhteiskuntaa sitten avittaa eteenpäin? Enpä usko. Niinpä jo aikanani ajauduin työuupumukseen ja riittämättömyyden tunne vain ahdisti lisää. Työterveyspsykologin neuvo oli: Älä anna 100% panosta. Opi tyytymään esim. 80% työtehoon. Sillä lailla! Sepä tietää juustohöylälle hommia, jos kaikesta siivutan ohuelti pois, ettei mikään osio työstäni kärsisi. Ja silti; rakastan työtäni!

Aina menossa?

Perhe on kohdallani tällä hetkellä mies, koira ja kaksi kissaa. Lapset ovat aikuisia ja heillä on omat perheensä tai muut kuvionsa. Toki laajennettuun perhekäsitykseeni kuuluvat niin lapset, miniät ja vävyt, kuin lapsenlapsetkin. Lähisuku on tärkeä, mutta yhteydenpito on vähäistä, kun vaan ei ehdi tai ei jaksa. Perhe antaa voimaa. Toisaalta kaikki muu, mitä teen, on pois perheeni yhteisestä ajasta ja sekin on taas omiaan aiheuttamaan huonoa omaatuntoa. Pakko on välillä opetella ihan tieten tahtoen oman ajan ottoa ja tervettä itsekkyyttä. Se vaan on niin, että vasta rentoutuneena ja hyvinvoivana minulla on perheelleni ja läheisilleni riittävästi annettavaa. Kiireinen ja stressaantunut ihminen kaiken sen ulkoa päin tulevan tulvan keskellä ei ole henkisesti läsnä, vaikka maallisen tomumajansa paikalle raahaakin. Tällä hetkellä panostankin erityisesti juuri tähän osioon. Haluan saada itseni kuntoon, niin henkisesti, fyysisesti kuin vielä ulkoisestikin. Ajankäytön hallinta on minulle vaikeaa, mutta opettelen. Omaa aikaa on vaan varattava, vaikka mikä olisi. Se ei ole muusta pois, jos sitten pystyn panostamaan lisää muilla osa-alueilla elämässäni.

Rauha, torstaina 5 kk

Luulisin, että harrastukseni ovat myös samalla tavoin sekä kuormittavia että antavat minulle ekstraenergiaa. Se hetki, jolloin päässäni pohdin, jaksanko, onko pakko lähteä, voinko keksiä tekosyyn, on raskain. Kun sen ylitän ja voitan itseni, menen mukaan harrastamaan tai alan tehdä omia käsityöhommiani tai vaikka marjastan metsässä koiran kanssa, olen aivan onnessani. Pääsen helposti flow-tilaan ollessani rakkaiden asioitteni äärellä. Uppoudun neulomaan, ompelemaan, luen hyvää kirjaa, valokuvaan, retkeilen luonnossa, kalastan, marjastan, harrastan pin-upia tai muuta mukavaa. Välillä yksin, välillä muiden ihmisten seurassa. Vähän vähemmälle ovat jääneet nyt ne harrastukset, jotka tapahtuvat tiettyyn kellonaikaan ja joissa on mukana monia ihmisiä. Aina en jaksa olla ihmisten seurassa, sillä työni on nimenomaan sitä ihmisten parissa tapahtuvaa ja siksikin kontaktikiintiö voi olla täynnä jo iltapäivällä. Työpäivän jälkeen kotiin on aina ihana palata. Olen pohjimmiltani koti-ihminen. Koirani Rauha odottaa minua ja sen antama tervetuliaisvastaanotto on aina yhtä ylitsevuotavan lämmin ja innokas. Siksikin on monesti vaikea lähteä, kun on kotiin päässyt. Koiran kanssakin on kiva harrastaa omaan tahtiin, kuten nyt tänä viikonloppunakin. Kävimme lauantaina reippaan lenkin naapurin ja hänen koiransa kanssa. Koirat saivat juosta vapaina ja meillä riitti keskusteltavaa. Mikään ei ollut aikaan sidottua, ei lähtö- eikä tuloaikoja. Ei valmista suunnitelmaa. Se on minulle uusi ja innostava asia, sillä olen huono tarttumaan hetkeen. Olen suunnittelun orja, enkä osaa heittäytyä. Kaikenlainen spontaanius on kaukana minusta, joten haluan tietää, mihin aikaan mitäkin tapahtuu ja miksi. Koirani avulla opettelen spontaania hetkeen tarttumista, vaikka sään ja fiiliksen mukaan lenkille lähtöä ilman tarkkaa aikataulutusta. Se tekee sielulle hyvää.

Saan usein palautetta siitä, että "räplään" kännykkää tai tablettia liikaa. Ja mitä sitten teen? Räplään lisää. Sehän on meillä yleensä aina mukana, eikä ole vaikeaa käyttää päivän mittaan useita tunteja ihan vaan selaillen Facebookia, Instagramia, Pinterestiä tai Twitteriä, ilman sen kummempaa hyötyä. Pitääkö kaikella sitten olla merkitys, tarkoitus, suunniteltu agenda ja lähtökohta, josta tavoittelemme hyötyä? Voisiko ihminen tehdä vain tahtomiaan asioita ilman huonoa omaatuntoa? Minulle tämä on ehkä eräänlainen opittu pakoreitti ahdistuksesta ja arjen kiireestä. Pakenen nykyhetkeä, olen virtuaalisesti läsnä, enkä kuule tai näe ympärillä tapahtuvia asioita. Siihen olen nyt päättänyt ottaa uudenlaisen asenteen. En aio jatkossa "roikkua" Fb:ssa niin paljoa, enkä käyttää sitä ajanvietteenä. Minulla on miljoona kertaa parempaakin tekemistä, mutta minun on vaan löydettävä tieni niiden asioiden äärelle takaisin. Olen matkalla. Olen opetellut hiukan mindfulnessia, tietoista läsnäoloa tässä hetkessä. Pysähdyn, hengitän ja rekisteröin aisteillani asioita. Kuulen, näen ja tunnen, missä olen, mitä ympärilläni tapahtuu. Omaan kehoonkin löytyy uudenlainen yhteys, kun keskittyy ajattelemaan sitä osa kerrallaan. Käy ikään kuin skannaamalla läpi koko kehon ja sen tuntemukset. Uskotteko, miten virkistävää ja rauhoittavaa se voikaan olla! Tätä haluan koko ajan oppia lisää.

Olen aloittanut kuuntelemaan Anna Perhon kirjaa Antisäätäjä äänikirjana Suplasta. Se on eräänlainen vastaus siihen, mitä tällä kiireen ja stressin poistamisella omasta elämästäni haen. Ajankäytönhallintaa, sitä minun on pakko oppia. Eikä vain pakko, sillä sitä todella myös haluan oppia. Kiinnostuksen kohteita on niin paljon, etten mitenkään oman työni ja perheeni kanssa viettämäni ajan lisäksi saa revittyä vuorokaudesta enempää aikaa kaikkeen siihen, mitä mielelläni tekisin. Nyt on aika tarttua tähän ongelmaan ja löytää siihen apukeinoja. Kesytän stressin. Otan itseni huomioon ja nautin elämästäni. Ota sinäkin, nauti, vapaudu kiireen ahdistavasta kierteestä ja päästä irti. Ennen kaikkea, päästän itsekin irti.  En putoa, en mene rikki, vaikka irti päästäminen onkin aina ollut vaikeaa minulle. Olen vahva ja aikuinen, minä selviän. Prosessi on jo käynnissä. Kerron, miten se etenee. Pysy mukana matkallani, niin näet, miten onnistun tässä kaikessa!

Hyvää alkavaa viikkoa, ystävät! Enää kaksi työviikkoa ja sitten on aika syyslomailla!

Uupumisesta uuteen alkuun

Aloitin työt koulujen alkaessa tällä viikolla ihan uudessa paikassa. Sama työnantaja, sama kaupunki, mutta eri koulu nyt tänä vuonna. Kesällä soi puhelin ja tätä paikkaa tarjottiin minulle yllättäen. Olin innoissani, sillä vaikka hurjan hyvin viihdyn siellä omalla, vakituisella koulullani, on vaihtelu aina paikallaan. Olen ns. ilmastopakolainen, eli sisäilmaongelmia paossa toisella koululla. Muutenkin minulla on elämässäni menossa jonkinlainen murrosvaihe, joku myöhäinen murrosikä tai muu kaaos, joten ei paljon parempaan saumaan olisi voinut osua, tämä vaihdos. Olen tyytyväinen. Olen motivoitunut. Uudistunut. Olen innostunut ja kaikkea sitä, mitä voi parhaimmillaan olla, kun aloittaa uudelleen, uudessa paikassa.

Tässä vielä typötyhjä käytävä ennen koulun alkua

 

Itselleni uusi alku, oli se sitten kouluvuosina oman uuden kouluvuoden aloitus tai nyt aikuisena uudessa työssä aloitus, loman jälkeen uuden lukukauden aloitus tai vaikkapa uuden harrastuksen aloitus, on aina ollut tärkeää ja innostavaa aikaa. Muistan lapsuudestani, kuinka joka vuosi itselleni vannoin, että nyt huolehdin kaikki koulutavarani, kirjoitan aina vaan siistimmin ja luen kaikki läksyt entistäkin paremmin. Jonkin aikaa sitä ihmeteltyäni, huomasin, että näinhän minä aina teen. Ei tarvitse yrittää enempää kuin sen, mikä itsestä tuntuu hyvältä ja mikä sopii omaan tilanteeseen. Työuupumus on hyökännyt kimppuuni salakavalasti kaksi kertaa. Työterveyspsykologi sanoi, että yritän liikaa. Pitäisi tehdä kaikki noin 80% teholla ja hyväksyä se, ettei anna itsestään enempää. Yritän. Mikäpä siinä, jos vaan saan itselleni vakiintumaan sellaiset työtavat, ettei tarvitsekaan enempää. Samaan, tai ainakin yhtä hyvään, lopputulokseen voi päästä kuluttamatta omia voimavarojaan loppuun tai joutumatta tinkimään omasta yksityiselämästään työn takia.

 

Aloin opetella ajankäyttöni hallintaa vasta nyt. Olen siitä monesti aiemminkin kiinnostunut, mutta minun ongelmani on se, että maailma on niin täynnä kaikkea mahdottoman mielenkiintoista, etten vaan ole saanut aiemmin aloitettua. Nyt tilasin kirjan, "Ajanhallinta valmennusopas - ota supervoimat käyttöösi" ja päätin kokeilla, auttaisiko se mitään. Omat energia- ja aikasyöpöt pitänee oppia tunnistamaan ja sitä kautta tarttua ajanhallintaan tosissaan. Ei siksi, että joku muu määrää, vaan siksi, että haluan itse saada elämästäni kiinni ja hallita sitä, mitä teen ja milloin mitäkin teen. 

Tyhjä luokka odottaa

 

Omista aikasyöpöistäni tunnistan ainakin somessa hengailun. Nykyään se on niin helppoa ja nopeaa, kun kaivan laukustani puhelimen ja avaan näytön. Siinähän se Facebook jo levittäytyy nenän eteen. Kuulun lukemattomiin ryhmiin, seuraan monenlaisia asioita, luen uutisvirtaa ja päivitän itsekin joka päivä jotain kuulumisiani. Tunnustan myös, että rakastan erilaisia lainauksia ja mietelauseita. Niitä tulee jaettua omalla seinälläkin. Sitten piipahdan Instagramiin ja sieltä Pinterestiin ja ehkä vielä Youtubeen jne. Miten äkkiä aikaa kuluukaan ihan jonninjoutavaan höpinään, kun en sitä käyttöä vielä ole rajoittanut. Asensin kyllä itselleni sellaisen seurantasovelluksen, joka laskee, kuinka usein avaan näyttölukon ja missä sovelluksessa vietän minkäkin verran aikaa päivittäin. Mielenkiintoista. Osa liittyy harrastuksiini, osa suoranaisesti työhöni, mutta silti tiedän, että saman asian voisin tehdä myös toisin.

 

 

Yksi olennainen asia työssäjaksamisen kannalta on riittävä uni. Olen kärsinyt rankoista jaksoista, joiden aikana olen nukkunut vasta aamuyön tunteina ja sehän ei pitkän päälle riitä. Nyt uni on kunnossa. Sitä täytyisi vaan muistaa mennä ajoissa nukkumaan, jotta aamulla olisi pirteämpi. Riittävä uni minulle olisi siinä 8 tunnin paikkeilla. Sen jälkeen heräilen jo itsekin, ilman kelloa. Myös se, ettei näitä käteen niin helposti jämähtäviä mobiililaitteita veisi ollenkaan sinne sänkyyn, vaan rauhoittaisi itsensä esimerkiksi lukemalla hyvää kirjaa tai kuuntelemalla jonkun mindfulness-harjoituksen, voisi olla hyvä tapa. Silti minulla menee usein uutisten lukemiseksi, pasianssin tai Mahjongin pelaamiseksi tai sudokun tekemiseksi - puhelimella. Se ei auta unen tuloa. Päin vastoin se aiheuttaa varmaan kuormitusta muutenkin kuormittavan päivän jälkeen.

 

Rauha lenkille lähdössä

 

Nollaaminen, eli jonkinlainen rentouttava toiminta työpäivän jälkeen, on myös jaksamisen avain. Se on omalla kohdallani jäänyt viime vuosina liian vähäiseksi, sillä olen päätynyt sellaiseen kierteeseen, jossa teen ja teen, enkä lopulta saa enää mitään valmiiksi. Nyt se riittää minulle. Olen saanut oman uuden lenkkikaverin, Rauhan, kesällä ja sen kanssa tänäkin iltana paineltiin pitkin metsää polkuja pitkin. Metsä rauhoittaa mieltä. Ihmisen on siellä hyvä olla. Ääniä, tuoksuja, värejä, makuja, aistit saavat siellä monenlaista nautintoa. Ja tuo minun pieni koiravauvani on vilpittömän iloinen seuralainen, se katsoo minua silmiin täynnä rakkautta ja iloa. Miten olen voinut elää ilman koiraa näin kauan? Joka päivä koira pakottaa lähtemään ulos, katsomaan maailmaa uusin silmin ja ihastelemaan kaikkea sitä kaunista ja hyvää, jonka keskellä elämme. Maailman järkyttävät terroriuutiset ja työttömyystilastot, "kikyt ja sotet" ja muut uutisotsikot katoavat mielestäni metsälenkeillä ja taas jaksan. Rauha toi tullessaan paitsi rakkautta ja iloa, myös rutkasti mielenrauhaa. 

Rauha poseeraa jaloissani

 

Näissä mietteissä toivon oikein hyvää alkavaa viikkoa kaikille!