Unelmat vs. todellisuus

Olisinpa sadun hyvä haltiatar, niin taikoisin pois läheisteni pahan mielen. En tietenkään ole, joudun siis tarjoamaan taikuuden sijasta ymmärrystä, lämpöä ja tukea. Jos voisin, ottaisin pois taakat, joita rakkaani joutuvat kantamaan. Jokainen äiti ottaisi lapsensa kivut, pelot ja surut kannettavakseen, jos vaan voisi. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Todellisessa elämässä meistä jokaisen on oma taakkansa kannettava. Voin vain koittaa keventää taakkaa auttamalla käytännön asioissa, osoittamalla välittäväni ja kuuntelemalla.

Mikään ei satuta niin paljon, kuin särkynyt sydän, loukkaus, jonka tekee se, jonka kuuluisi antaa lämpöä ja turvaa, rakkautta ja huolenpitoa. On asioita, joista pieneen ihmissydämeen jää kipeitä arpia. Toki sanotaan, että aika parantaa haavat. Kyllä se aika ihmeitä tekee, joten haavoihin kasvaa arvet, sydämen palaset yhdistyvät ja olo helpottuu. Mutta arvet jäävät. Se on todellisuutta. Unelmat ovat ihania ja antavat voimaa katsoa taas eteenpäin. Mutta unelmien varaan ei voi, eikä saa rakentaa elmäänsä. Todellisuus on tässä ja nyt. Hyvä niin.