Kotielämää - kirppislöytöjä - käsintehtyä - pihahommia - kaikkea kotoisaa

maanantai 23. syyskuuta 2019

Migreeni vs. minä - kirjoita se ulos!

Periviholliseni, piinaava stalkkerini ja aamujeni kauhu, migreeni, jysähti kimppuuni taas kerran aamuyöllä. Heräsin 04.15 jäätävän kovaan särkyyn. Nousin kaivamaan lääkkeet työlaukustani ja vapisevin käsin revin auki pakkauksen. Kohtauslääkkeen annetaan sulaa kielellä tai kielen alla. Sitten odotetaan ja toivotaan parasta...


Nyt, lähes 12 tuntia myöhemmin, kohtaus on ohi. Kukaan, joka ei itse ole migreenipotilas, ei varmasti osaa edes kuvitella sitä olotilaa, jonka migreeni aiheuttaa. Itselläni näihin kohtauksiin liittyy voimakas ääniyliherkkyys. Pienikin ääni moninkertaistuu päässäni. Koiran huokaus kaikuu ja resonoi joka paikasta. Lattialle putoavan lääkepakkauksen ääni on kuin ukkosenjyrähdys sisällä päässäni. Se on lamaannuttavaa kipua, johon liittyy noin parin tunnin päästä kohtauksen alkamisesta myös pahoinvointi. Alan oksentaa, eikä puhettakaan, että voisin nousta sängystä. Niinpä se ämpäri tuleekin haettua jo heti, kun ekat oireet yllättävät.

Kolmas vaihe onkin sitten aivan järjetön väsymys. Silloin särky ja pahoinvointi alkavat hellittää ja minun on pakko nukkua. Yleensä nukun 2 - 3 tuntia. Herätessäni, kuten tänäänkin, olo on täynnä valtavaa helpotusta. Ja häpeää. Häpeää siitä, että minussa on tällainen näkymätön vika. Vika, joka hallitsee minua niin, etten pärjää sille. Kerta toisensa jälkeen yritän vimmatusti vastustaa migreeniä, mutta joka kerta se on vahvempi ja minun on sille alistuttava.

On toki helppoja jaksoja. Kesällä pärjäsin oikein hyvin. Ketogeeninen ruokavalio, jota nykyisin noudatan, tuntuu olevan hyväksi. Hiilariöverit ovat taaksejäänyttä elämää, joten ainakaan en päässäni uinuvaa petoa ärsytä enää tahallani. Paitsi lauantainahan lipsahdin, kun nautin kaverini kanssa lasilliset kuoharia ja ihan viljapohjaiseen taikinaan leivottua poropiirakkaa. Oliko se siinä, se tämänkertaisen kohtauksen syy? Vai oliko se huonosti nukuttu yö lauantain ja sunnuntain välillä? Sunnuntain kirkas auringonpaiste ja jäätävä tuuli? Ruutuaika, sinivaloineen? Ehkä kyllä, ehkä ei.

Oikeastaan ainoa asia, joka ihan takuuvarmasti liittyy migreenin, tuon päässäni ärjyvän pedon heräämiseen, on stressi. Nyt on stressitila päällä. Olen nimittäin sairastanut kotona jo viikon ja kaikki se, mitä minun pitäisi olla ollut töissä tekemässä, on jäänyt tekemättä tai sijaisten ja lähimpien työkavereitteni vastuulle. Se aiheuttaa stressiä ja häpeää. Siksi tilanne lisää myös stressiä, sillä stressaan jo ajatuksesta, kuinka olen aivan pihalla kaikesta muutaman päivän ajan. Mitä on sovittu? Kuka sanoi kenelle ja mitä? Huoh! Siksi migreeni onkin lomien ja sairauslomien jälkeen erityisen herkällä tuulella. Yritän vuodesta toiseen sitä kesyttää. Toistelen itselleni kuin mantraa: "Kaikki järjestyy!" Ei se silti aina usko minun sanaani, vaan päättää riepotella minua kuin räsynukkea. Se on kuin olento, jolla on oma tahto. Sen tahto on minua vahvempi.

Usein matka tai tapahtuma, johon en edes tajua liittyvän jännitystä, laukaisee kohtauksen. Useimmiten jälkikäteen, eli siellä matkakohteessa perille päästyäni tai jonkin tapahtuman päätyttyä. Stressi laukeaa ja migreeni käyttää heti tilaisuuden hyväkseen. Joskus myös etukäteen, ennen lennolle lähtöä, ajomatkan alkua tai lavalle astumista. Jännitän alitajuisesti jotain, vähintäänkin sen migreenikohtauksen tuloa ja näin onkin kierre valmis.

Stressaan nyt myös huomista käräjäoikeuden istuntoa, johon minä asianomistajana olen velvollinen osallistumaan. Jospa se stressi, joka niihin siellä käsiteltäviin asioihin liittyy, menisi nyt virallisesti pureskeltuna viimein migreenipedon kurkusta alas ja poistuisi siten mielestäni. Toivon hartaasti, että huominen käsittely auttaa tilanteessani ja asiat ratkaistaan toivomallani tavalla. Olisi sitten yksi iso ja karkea, ympärilläni leijuva stressin aiheuttaja vähemmän.

Migreeni sisälläni on kuin elävä olento, sanoin tuossa aiemmin. Olento, jolla on oma tahto. Voisinko antaa sille nimen? Ulkoistaa sen minusta erilliseksi hahmoksi, joka leijuisi menemään, kuin Muumilaakson Mörkö, jäädyttäen mennessään kaiken. Nimikö? Olen toivottoman huono keksimään nimiä. Miguel. Ei, sehän kuulostaa tuliselta latinorakastajalta, joka kietoo naiset pauloihinsa... en minä sellaista halua. Mikko? Mikko on minun setäni nimi. Minulla on myös Mikko-nimisiä ystäviä. Heille kaikille yhteistä on se, että he ovat tavallisia, rehtejä suomalaismiehiä. Migreeni ei ole sitä. Sehän on mielivaltainen peto. Mikael? Ei, se on enkelin nimi. Mutta entäs Migri? Se tuo mieleeni mielettömän vallan omaavan ja toisten ihmisten kohtaloista päättävän toimijan. Migreenihän on sellainen, tosin se saa päättää vain minun pääni sisällä, ei muiden kohtaloista. Minun migreenini on tästä lähtien nimeltään Migri! Antaako se turvapaikan, vai karkoittaako kaiken muun ja vie itse kaiken tilan, senhän se päättää puolestani. Ja pyydän anteeksi, se virallinen toimija nimeltään Migri! En teitä halventaakseni, vaan pedon valtaa kuvatakseni, valinnut kyseistä nimeä.

Omistuista! Tätä kirjoittaessani tuntuu, kuin viimeinenkin kipuaalto ja kireä tunne päässäni olisi yhtäkkiä löysännyt otettaan. Oliko Migri-parka vain nimeä vailla? Isotteliko se toistuvasti ja käytti mielivaltaansa, koska ei saanut ansaitsemaansa huomiota? Leikitään, että näin olisi. Iltaisin lähetän sille anomuksen kahtena kappaleena. Oikeasti nielaisen estolääkkeet, mutta Migrihän saattaa tykätä tästä leikistä ja haluaakin enemmän. Tästä lähtien nielaistessani estolääkkeeni lähetän siis samalla turvapaikkahakemukseni. "Anna kiltti, kulta, rakkaani edes tämä tuleva päivä aikaa. Anna päivä ilman kipua. Päivä ilman pahoinvointia, pakottavaa unentarvetta ja häpeää."

Kohtauksen alettuna maksan sille lahjuksia. Kohtauslääkkeitä. Suostuuko se ottamaan lahjukset vastaan? Taipuuko se niiden myötä ja vetäytyy niihin pimeisiin onkaloihin, joissa sen kotipesä lienee? Tiedän. Korruption suosimista, mutta en uhrina voi muuta. Pelastautukoon, ken voi. Hinnalla, millä hyvänsä. Maksan lahjukset ja lunnaat, että saan oman pääni takaisin.
Häpeäntunne sairauden vuoksi on turhaa ja nauhettavaa, tiedän sen kyllä. Mutta kun kyseinen krooninen sairauteni on ulospäin näkymätön, hajuton, mauton ja todennettu ainoastaan kokemiani oireita tutkimalla, tuntuu järjettömän nololta potea sitä vuodesta toiseen. Pikkujuttu. Itseaiheutettu? Luulosairas. Laiska.

Näinhän se pieni ääni jostain sieltä taka-alalta taas huutelee. Mutta kun ei ole. En minä pahuuttani, laiskuuttani tai huvikseni anna porata katuporalla kalloani. En tahdo, että pääni sisällä kuoritaan päällystettä ja jyrätään sileäksi aivojeni monimutkaista pintaa. "Mene pois, Migri! Mene pois, etsi itsellesi parempi koti jostain. Ota haltuusi vaikkapa sellainen pää, joka on... niin... kenties ansainnut tämän." Onko sellaista? Ehkä ei. Eihän kukaan ansaitse tulla kiusatuksi tai kidutetuksi. Ei edes oman päänsä sisällä.

Ehkä kirjoitan Migri-paran ulos päästäni. Tulostan sen. Taittelen paperin kuoreen ja vien sen postiin. Kuoren päälle kirjoitan: "Do not return this letter to sender!" Pitäkää tunkkinne, pitäkää migreeninne. Hukatkaa kirje, johon sen kirjoitin, älkääkä ikinä tuoko takaisin! Posti osaa sen, ellei muuta. Tuhansien vuosien päästä, mikäli täällä vielä joku on, löytäjä nauraa sen avatessaan. "Mitätön pikkujuttu!"

2 kommenttia:

  1. Tunnistan kirjoituksestasi omakohtaisesti ainakin tuon häpeän tunteen. Usein sille pitää seuraa syyllisyys. Naurettavaa, mutta kun riittävän monta kertaa on jäänyt näkymättömän sairauden yliajamaksi, voi järjelle heittää hyvästit. Jos ajattelen ketä tahansa toista ihmistä, on helppoa olla ymmärtävä ja myötätuntoinen. Kunpa sitä olisi myös itselleen. Voisi oikeastaan ajatella, että itsesyytökset ja häpeä ovatkin merkki itsensä ylentämisestä:"muut saavat sarmon, mutta minä olen niin erityinen, että minulta pitääkin odottaa jotain enemmän". No tuo on ehkä hieman paksua, mutta saattaa siinä jokin totuuden siemen piillä. Tätä pitääkin miettiä vielä lisää...

    VastaaPoista
  2. Näkymätön sairaus on vaikeampi kantaa ns. arvokkaasti. Jos puuttuis joku raaja, ihmiset ymmärtäisivät, miksi en pysty kaikkeen. Kun vika tai sairaus ei näy päälle, tulee tarve perustella sitä. Vaikka eihän niin pitäisi olla.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Poikkeathan toistekin luokseni!