Missä menee raja?

Joskus tulee vastaan tilanteita, joissa ihmisen on pakko vetää uudelleen omat rajansa. On syytä määrittää, mihin saakka on valmis joustamaan ja antamaan toisen ihmisen toimia tavalla, joka loukkaa tai tuntuu muutoin pahalta. Minulle sellainen tilanne tuli tällä viikolla - taas kerran.

Ei ole tosiaan ensimmäinen kerta, kun olen tällaista kokenut. En tällä tarkoita mitään parisuhdekriisejä tai vastaavia. Niistä olen päässyt yli ja ympäri. Mutta minun luottamukseni on vuosien varrella muutaman kerran karulla tavalla petetty. Olen avautunut ja luottanut, enkä ole tajunnut, että ihminen, johon luotin, ei ollutkaan sen arvoinen. Luottamuksella kertomiani asioita on käytetty minua vastaan. Sitä en sulata. Siinä minun rajani tuli vastaan ja poistin kerralla kokonaan, pysyvästi koko ihmisen elämästäni. Vajaat 5 minuuttia ja viesti oli perillä. Minua ei kohdella noin! Mutta jokin totuus piilee sanonnassa "Nainen on naiselle susi". Tälläkin kertaa kyseessä oli nainen.

Nyt on kyse ihan tavallisesta naistenvälisestä kaveruudesta, joka yhtäkkiä on alkanut tuntua hyväksikäytöltä. Olen ollut liian kiltti ja suostunut auttamaan ihmistä, joka oli hädässä. Pahassa pulassa yksinään. Vailla apukäsiä, tukea ja turvaa. Minussa on puoli, joka helposti kokee sellaisen auttamisen velvollisuudekseen. Vähän liikaakin. Tingin omastani, jotta toisella olisi helpompi olo.

Vähän kerrallaan upposin auttamiseen. Aluksi se tuntui hyvältä. Sitten tajusin, miten aloin kokea sen stressaavan minua aina vaan enemmän. Sitä enemmän lisääntyivät minuun kohdistuneet vaatimukset, mitä enemmän aikaa kului. Vastuulleni siirtyi asioita, joita en ollut millään tavoin luvannut hoitaa. Stressi muuttui harmistukseksi ja välillä täysin välinpitämättömäksi oloksi.

Not my circus. Not my monkeys. Näin se vaan on. Ei enää hyväntekeväisyytenä uhrattuja tunteja toisen hyväksi. Valitsen jatkossa tarkemmin, kelle apuani annan. En usko, että kyseinen henkilö ymmärtää, miksi päädyin tähän ratkaisuun. Itse asiassa en edes välitä selittää sitä hänelle. Aikuista ihmistä on paha alkaa kasvattamaankaan. Minun kykyni ja taitoni eivät siihen riitä.

Miksi sitten putoan näihin ystävyyden sudenkuoppiin? Eikö tässä iässä pitäisi jo ymmärtää paremmin? Olen sitä paljon pohtinut viime aikoina. Ainoa selitys, jonka keksin, on se, että oma maailmankatsomukseni ja omat arvoni ohjaavat minut näiden avuntarvitsijoiden luokse. Minun maailmassani jokainen ihminen on yhtä arvokas. Haluan uskoa hyvää ihan kaikista. Auttaminen on myös opittua. Jo kouluaikana olin helposti se, joka hoiti yhteisiä asioita. Koin vahvasti, että minun täytyy, koska minä voin. Edelleen olen samanlainen. Siksi minua onkin aina ollut helppoa vedättää.

Koen syyllisyyttä ja myötähäpeää tilanteesta, joka minut tähän johti. Syyllisyys on turhaa, sillä olin avunannossani vilpitön. Myötähäpeää koen siksi, että oman sukupolveni edustajat on kasvatettu toisin. Hyväksikäyttäjä on kenties kasvatettu ottamaan "irti" kaiken sen, mitä muista ihmisistä saa. Tällä kertaa järki sanoo, ettei mun kanna tällaisesta stressata.

Monesti kiihdyn tällaisissa tilanteissa todella nopeasti, jolloin minun itsehillintäni kyllä joutuu koetukselle. Hyvin harvoin, jos koskaan, räjähdän julkisesti. Minut on ilmeisesti kasvatettu puremaan hammasta. Mutta kun se raja tulee vastaan, se todellakin vaan tulee. Enää en jää junnaamaan siihen kiukkuun, enkä ole pitkävihainen. Minä vaan yksinkertaisesti poistan tällaiset ihmiset elämästäni. Useimmiten pysyvästi. Ja se vie tilannetta eteenpäin, ilman turhaa kaunaa ja kiukkua.

 

Olen tyytyväinen itseeni, koska olen viimein oppinut olemaan terveellä tavalla itsekäs. En vaadi paljoa, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus, arvostus ja molemminpuolinen luottamus riittävät. Jos ei "ystävyyssuhteessa" näitä ole, se ei ole ystävyyttä. Siihen vedän oman rajani!

Hyvää sunnuntaita ja alkavaa viikkoa!

Migreeni vs. minä - kirjoita se ulos!

Periviholliseni, piinaava stalkkerini ja aamujeni kauhu, migreeni, jysähti kimppuuni taas kerran aamuyöllä. Heräsin 04.15 jäätävän kovaan särkyyn. Nousin kaivamaan lääkkeet työlaukustani ja vapisevin käsin revin auki pakkauksen. Kohtauslääkkeen annetaan sulaa kielellä tai kielen alla. Sitten odotetaan ja toivotaan parasta...

Nyt, lähes 12 tuntia myöhemmin, kohtaus on ohi. Kukaan, joka ei itse ole migreenipotilas, ei varmasti osaa edes kuvitella sitä olotilaa, jonka migreeni aiheuttaa. Itselläni näihin kohtauksiin liittyy voimakas ääniyliherkkyys. Pienikin ääni moninkertaistuu päässäni. Koiran huokaus kaikuu ja resonoi joka paikasta. Lattialle putoavan lääkepakkauksen ääni on kuin ukkosenjyrähdys sisällä päässäni. Se on lamaannuttavaa kipua, johon liittyy noin parin tunnin päästä kohtauksen alkamisesta myös pahoinvointi. Alan oksentaa, eikä puhettakaan, että voisin nousta sängystä. Niinpä se ämpäri tuleekin haettua jo heti, kun ekat oireet yllättävät.

Kolmas vaihe onkin sitten aivan järjetön väsymys. Silloin särky ja pahoinvointi alkavat hellittää ja minun on pakko nukkua. Yleensä nukun 2 - 3 tuntia. Herätessäni, kuten tänäänkin, olo on täynnä valtavaa helpotusta. Ja häpeää. Häpeää siitä, että minussa on tällainen näkymätön vika. Vika, joka hallitsee minua niin, etten pärjää sille. Kerta toisensa jälkeen yritän vimmatusti vastustaa migreeniä, mutta joka kerta se on vahvempi ja minun on sille alistuttava.

On toki helppoja jaksoja. Kesällä pärjäsin oikein hyvin. Ketogeeninen ruokavalio, jota nykyisin noudatan, tuntuu olevan hyväksi. Hiilariöverit ovat taaksejäänyttä elämää, joten ainakaan en päässäni uinuvaa petoa ärsytä enää tahallani. Paitsi lauantainahan lipsahdin, kun nautin kaverini kanssa lasilliset kuoharia ja ihan viljapohjaiseen taikinaan leivottua poropiirakkaa. Oliko se siinä, se tämänkertaisen kohtauksen syy? Vai oliko se huonosti nukuttu yö lauantain ja sunnuntain välillä? Sunnuntain kirkas auringonpaiste ja jäätävä tuuli? Ruutuaika, sinivaloineen? Ehkä kyllä, ehkä ei.

Oikeastaan ainoa asia, joka ihan takuuvarmasti liittyy migreenin, tuon päässäni ärjyvän pedon heräämiseen, on stressi. Nyt on stressitila päällä. Olen nimittäin sairastanut kotona jo viikon ja kaikki se, mitä minun pitäisi olla ollut töissä tekemässä, on jäänyt tekemättä tai sijaisten ja lähimpien työkavereitteni vastuulle. Se aiheuttaa stressiä ja häpeää. Siksi tilanne lisää myös stressiä, sillä stressaan jo ajatuksesta, kuinka olen aivan pihalla kaikesta muutaman päivän ajan. Mitä on sovittu? Kuka sanoi kenelle ja mitä? Huoh! Siksi migreeni onkin lomien ja sairauslomien jälkeen erityisen herkällä tuulella. Yritän vuodesta toiseen sitä kesyttää. Toistelen itselleni kuin mantraa: "Kaikki järjestyy!" Ei se silti aina usko minun sanaani, vaan päättää riepotella minua kuin räsynukkea. Se on kuin olento, jolla on oma tahto. Sen tahto on minua vahvempi.

Usein matka tai tapahtuma, johon en edes tajua liittyvän jännitystä, laukaisee kohtauksen. Useimmiten jälkikäteen, eli siellä matkakohteessa perille päästyäni tai jonkin tapahtuman päätyttyä. Stressi laukeaa ja migreeni käyttää heti tilaisuuden hyväkseen. Joskus myös etukäteen, ennen lennolle lähtöä, ajomatkan alkua tai lavalle astumista. Jännitän alitajuisesti jotain, vähintäänkin sen migreenikohtauksen tuloa ja näin onkin kierre valmis.

Stressaan nyt myös huomista käräjäoikeuden istuntoa, johon minä asianomistajana olen velvollinen osallistumaan. Jospa se stressi, joka niihin siellä käsiteltäviin asioihin liittyy, menisi nyt virallisesti pureskeltuna viimein migreenipedon kurkusta alas ja poistuisi siten mielestäni. Toivon hartaasti, että huominen käsittely auttaa tilanteessani ja asiat ratkaistaan toivomallani tavalla. Olisi sitten yksi iso ja karkea, ympärilläni leijuva stressin aiheuttaja vähemmän.

Migreeni sisälläni on kuin elävä olento, sanoin tuossa aiemmin. Olento, jolla on oma tahto. Voisinko antaa sille nimen? Ulkoistaa sen minusta erilliseksi hahmoksi, joka leijuisi menemään, kuin Muumilaakson Mörkö, jäädyttäen mennessään kaiken. Nimikö? Olen toivottoman huono keksimään nimiä. Miguel. Ei, sehän kuulostaa tuliselta latinorakastajalta, joka kietoo naiset pauloihinsa... en minä sellaista halua. Mikko? Mikko on minun setäni nimi. Minulla on myös Mikko-nimisiä ystäviä. Heille kaikille yhteistä on se, että he ovat tavallisia, rehtejä suomalaismiehiä. Migreeni ei ole sitä. Sehän on mielivaltainen peto. Mikael? Ei, se on enkelin nimi. Mutta entäs Migri? Se tuo mieleeni mielettömän vallan omaavan ja toisten ihmisten kohtaloista päättävän toimijan. Migreenihän on sellainen, tosin se saa päättää vain minun pääni sisällä, ei muiden kohtaloista. Minun migreenini on tästä lähtien nimeltään Migri! Antaako se turvapaikan, vai karkoittaako kaiken muun ja vie itse kaiken tilan, senhän se päättää puolestani. Ja pyydän anteeksi, se virallinen toimija nimeltään Migri! En teitä halventaakseni, vaan pedon valtaa kuvatakseni, valinnut kyseistä nimeä.

Omistuista! Tätä kirjoittaessani tuntuu, kuin viimeinenkin kipuaalto ja kireä tunne päässäni olisi yhtäkkiä löysännyt otettaan. Oliko Migri-parka vain nimeä vailla? Isotteliko se toistuvasti ja käytti mielivaltaansa, koska ei saanut ansaitsemaansa huomiota? Leikitään, että näin olisi. Iltaisin lähetän sille anomuksen kahtena kappaleena. Oikeasti nielaisen estolääkkeet, mutta Migrihän saattaa tykätä tästä leikistä ja haluaakin enemmän. Tästä lähtien nielaistessani estolääkkeeni lähetän siis samalla turvapaikkahakemukseni. "Anna kiltti, kulta, rakkaani edes tämä tuleva päivä aikaa. Anna päivä ilman kipua. Päivä ilman pahoinvointia, pakottavaa unentarvetta ja häpeää."

Kohtauksen alettuna maksan sille lahjuksia. Kohtauslääkkeitä. Suostuuko se ottamaan lahjukset vastaan? Taipuuko se niiden myötä ja vetäytyy niihin pimeisiin onkaloihin, joissa sen kotipesä lienee? Tiedän. Korruption suosimista, mutta en uhrina voi muuta. Pelastautukoon, ken voi. Hinnalla, millä hyvänsä. Maksan lahjukset ja lunnaat, että saan oman pääni takaisin.

Häpeäntunne sairauden vuoksi on turhaa ja nauhettavaa, tiedän sen kyllä. Mutta kun kyseinen krooninen sairauteni on ulospäin näkymätön, hajuton, mauton ja todennettu ainoastaan kokemiani oireita tutkimalla, tuntuu järjettömän nololta potea sitä vuodesta toiseen. Pikkujuttu. Itseaiheutettu? Luulosairas. Laiska.

Näinhän se pieni ääni jostain sieltä taka-alalta taas huutelee. Mutta kun ei ole. En minä pahuuttani, laiskuuttani tai huvikseni anna porata katuporalla kalloani. En tahdo, että pääni sisällä kuoritaan päällystettä ja jyrätään sileäksi aivojeni monimutkaista pintaa. "Mene pois, Migri! Mene pois, etsi itsellesi parempi koti jostain. Ota haltuusi vaikkapa sellainen pää, joka on... niin... kenties ansainnut tämän." Onko sellaista? Ehkä ei. Eihän kukaan ansaitse tulla kiusatuksi tai kidutetuksi. Ei edes oman päänsä sisällä.

Ehkä kirjoitan Migri-paran ulos päästäni. Tulostan sen. Taittelen paperin kuoreen ja vien sen postiin. Kuoren päälle kirjoitan: "Do not return this letter to sender!" Pitäkää tunkkinne, pitäkää migreeninne. Hukatkaa kirje, johon sen kirjoitin, älkääkä ikinä tuoko takaisin! Posti osaa sen, ellei muuta. Tuhansien vuosien päästä, mikäli täällä vielä joku on, löytäjä nauraa sen avatessaan. "Mitätön pikkujuttu!"

Pikkusiskosta isosiskoksi

Minä synnyin Hyvinkäällä 19. toukokuuta vuonna 1966. Synnyin perheeseen, johon kuuluivat äiti, isä ja 3v 8kk:n ikäinen isosiskoni Kaisa. Minä olin pikkusisko, jota Kaisa puolusti, suojeli ja tietty vähän kiusasikin. Itse en ollut sen parempi, sillä vieläkin muistan erään itkukonsertin, jonka aiheutin piirtämällä Kaisan kouluvihkoihin omia taideteoksiani.

Minulle on kerrottu, että Kaisa, joka oli säpäkkä liikkeissään ja puheissaan, hoiti meillä vieraille puhumisen. Kun joku kysyi: "Kukas tämä pikkuneiti on?" Minä vetäydyin Kaisan selän taakse, (tai minut sinne työnnettiin piiloon). Kaisa vastasi topakasti: "Se on meijän Helka ja se on 3 vuotta!" Opin tosi varhain puhumaan, enkä isäni mukaan ikinä sen jälkeen hiljaa ole ollutkaan, mutta vieraille puhui Kaisa. Roolit olivat selvät; isosisko ja pikkusisko.

Äitini sairasti pitkään syöpää ja oli paljon pois kotoa, sairaalahoidossa. Meillä oli onneksi mummula lähellä kotia ja isovanhemmat, isän sisko ja veli, muut sukulaiset ja lähipiiri auttoivat isää meidän tyttöjen hoidossa. Helmi-täti, vaarini sisko, oli meillä kotona hoitamassa meitä pitkiä aikoja ja isän sekä äidin serkkutytöt olivat lapsenlikkoina meillä kotona. Kaisa aloitti koulun ja minä olin vielä kotihoidossa.

Temperamenttimme olivat kuulemma aivan erilaiset. Siinä, missä minä olin rauhallinen ja kiltti, Kaisa oli vahvatahtoinen ja vauhdikas. Hän saattoi heittäytyä kadulle mahalleen kunnon itkupotkuraivarin merkeissä tai potkaista pikkuisen ohimennen, koska oli mustasukkainen tai ei saanut tahtoaan läpi. Vanhoja papereita luettuani ja opettajankoulutuksen saatuani olen ymmärtänyt, miksi. Kaisalla oli vaikeaa. Hän oireili, koska äiti oli sairas ja Kaisan on täytynyt jo osata pelätä sitä päivää, jolloin äiti ei enää tulisi kotiin. Koulussa se näkyi levottomuutena. Isällä olikin sovittuna jonkinlainen keskusteluaika koululle, mitä se sitten 60-luvulla mahtoi tarkoittaakaan.

Minä olin niin pieni, elin vielä hetkessä, enkä ymmärtänyt äidin sairauden laatua tai pelännyt tulevaa. En ehkä ymmärtänyt tuskaa, jota läheiseni kantoivat, lähestyvän kuoleman odotusta, heikkoja toivon pilkahduksia ja ikävää. Leikin ja elin tavallista arkea. Äidin lähtöön valmistauduttiin kyllä ja hänen lähisukunsa kävi meillä ja sairaalassa äidin luona. Me tytöt käytiin isän kanssa myös, mutta ainoat muistikuvat sairaalasta ovat äidin keltainen iho ja sieltä reissulta saamani nalle. Kotona olleen äidin muistan kyllä. Ehkä sairaalaympäristö oli pikkutytölle pelottava, joten muistikuvat sieltä ovat hataria.

Lokakuun 9. päivä 1969 Kaisa lähti kouluun tavalliseen tapaansa. Päässään hänellä oli lappalaislakki, sinipohjainen, villakankainen. Minulla oli punainen samanlainen. Meillä oli kylässä meidän Heikki-pappa Kuusamosta. Heikin ja toisen vaarini piti mennä käymään Helsingissä, äitiä tapaamassa. Kaisan koulutie, 100 -150 metriä, päättyi sinä aamuna siihen, että joku törmäsi häneen autollaan. Kaisa vietiin sairaalaan, josta hänet siirrettiin hoitajan saattamana ambulanssilla Helsinkiin, toiseen sairaalaan. Kallovamma. Tajuttomuus. Käsi poikki. Isä kertoi, että vaikean päävamman vuoksi kädelle ei edes yritetty tehdä mitään. Kaisaa ei voitu pelastaa ja seuraavan päivän puolella Kaisa menehtyi saamiinsa vakaviin vammoihin.

Minä olin kotona, autuaan tietämättömänä aamun onnettomuudesta. Iltapäivällä ymmärsin, että nyt Kaisan pitäisi jo tulla koulusta kotiin. Kysyin Kaisaa ja Helmi-täti sanoi Kaisan varmaan menneen kaverilleen koulun jälkeen. Ei sillä, etteikö hän olisi tiennyt, mitä tapahtui. Hän ei vaan ehkä uskaltanut kertoa, mistä oli kyse. Kun isä lopulta tuli, hän kertoi. Muistan omituisen ja jotenkin "väärän" reaktioni. Minussa heräsi hurja suuttumus siitä, että Helmi-täti valehteli minulle. En muista, että olisin Kaisan takia pelännyt tai huolestunut. Oli vain raivo valehtelusta. Sitten tuotiin Kaisan tavarat. Pieni punainen koululaukku ja vaatteet siistissä pinossa. Lapinlakissa kuivunutta verta.

Kaisa olisi eilen täyttänyt 57 vuotta. Minun ihana, kaunis isosiskoni! Huomaan kovasti pohtivani sitä, miksi Kaisa otettiin meiltä pois silloin. Millaista elämäni olisikaan ollut, jos meitä olisi jäänyt isälle kaksi tytärtä. Olisimmeko tapelleet? Olisimmeko tukeneet toisiamme? Hoitaneet kenties toistemme lapsia? Puhuneet miehistä, elämästä, iloista ja suruista?  Tehneet "tyttöjen juttuja" ja tikahtuneet nauruun? Sitä kaikkea en saanut koskaan kokea, koska elämä ei aina mene niin kuin itse toivomme.

Kun pikkuinen isosiskoni oli laskettu haudan lepoon, oli äitini menettäminen tullut ajankohtaiseksi. Toiset hautajaiset, pian edellisten jälkeen. Ei edes kolmea täyttä viikkoa välissä. Pikkusisko oli yhtäkkiä isän tyttö, ainut lapsi ja isälle syy nousta aamuisin sängystä. Isäni menetti paljon, kuten minäkin, mutta isä myös suri. Hän yritti luoda minulle normiarkea ja suri hiljaa, itsekseen. Minä en osannut surra, koska olin niin pieni. Jari Sinkkonen, tunnettu lastenpsykiatri sanookin, että lapsi ei sure, vaan "surahtaa". Ohikiitävän hetken oli aina se itku ja ikävä. Muulloin oli se arki isän ja muiden läheisten kanssa. Leikit ja retket, ulkoilut ja kyläreissut Kuusamossa. Molli, labbiksen pentu. Elämä jatkui. Joulukin tuli ja minulle järjestettiin kaikki se, mitä pikkuihmisen jouluun kuuluukin.

Ainoana lapsena perheessä elin reilut kolme vuotta, kunnes isäni toinen vaimo toi meille kotiin pienen parkuvan nyytin, joka oli lumoavan ihana ja yhtä aikaa hirveä vaaleankeltaisissa villavaatteissaan. Nyytti oli pikkuveli, joka on minua melkein 7 vuotta nuorempi. Minusta kasvoi hetkessä isosisko, joka helli ja hoivasi ensimmäistä nyyttiä mielellään. Tämä sai nimen Antti. Pari vuotta myöhemmin tuotiin vihreavalkoisissa villavaatteissa toinenkin nyytti, jolle annettiin nimi Jussi. Minun isonsiskon vastuuni kasvoi ja tätä nuorempaa veljeäni hoidinkin jo tottuneesti. Olin sen verran isompi, että myös vastuuta annettiin enemmän.

Molemmat veljeni ovat edelleen minulle äärettömän tärkeitä ja rakkaita. Jopa niin, että itkin heidän sydänsurujaan salaa ja toivoin voivani heitä suojata kovalta ulkomaailmalta. Jean Sibeliuksen isosisko lohdutti masentunutta ja epätoivoista nuorta Jannea sanoen: "Minä neulon sinulle niin ison villapaidan, ettei mikään maailmassa voi sinua satuttaa!" Kaunis ajatus, johon edelleen yhdyn täysin, mutta se on mahdotonta. Meidän kaikkien täytyy kulkea omat polkumme, menivät ne miten solmuun hyvänsä.

Isosisko, jonka menetin. Isoveli, joka ei koskaan saanut elää. Minä, pulleaposkinen pikkutenava. Nuo suloiset, tuoksuvat nyytit, joista kasvoi kaksi komeaa, aikuista miestä. Me. Helmisen lapset. Yksi yhteinen isä. Kaksi eri äitiä, minun äitini ja veljien äiti. Me kaikki. Isän nukuttua pois 2015 lokakuussa koko perheeni, siis se ensimmäinen, oikea perheeni, lepää nyt samassa haudassa Hyvinkäällä. Haudalla tuttu, heidät kaikki siunannut Kosti-pappi puhui minulle, puhui meistä, mutta sanaakaan en muista. Lohdun muistan. Ja muistan rakkauden. Ja päätin sen, että minunkin uurnani aikanaan pitää saattaa tähän samaan hautaan.

Nyt siitä toisesta perheestäni on  jäljellä veljet. Heillä on omat perheensä, jotka myös ovat minulle rakkaita. Se on rikkaus. Se on valtava onni, jota en olisi saanut ilman menetyksiä. Koskee silti. En voi edes ajatella sitä, miten paljon piti menettää, että sain tilalle jotain muuta. Hyväksyn vähitellen menetyksen . Olen surrut aikuisena nämä suuret menetykset ja vaikka voin niistä avoimesti kertoa,  työstän niitä edelleen.

Ehkä kirjoittaminenkin on terapiaa. Äidittömyys ja sen isosiskon puuttuminen ovat taatusti kasvattaneet minua kohti sitä, joka olen nyt. Mutta en olisi tämä sama Helka, ollen olisi elänyt näitä viimeksi kuluneita 45 vuotta isosiskona, sillä se on kasvattanut minua ja korvannut osaltaan kokemaani menetystä.

Yhä useammin huomaan kiitollisuuden. Olen kiitollinen kaikista elämistäni päivistä. Olen vahvempi, joskin vanhempi, tänään. Menetykset, ilonaiheet ja kaiken taustalla; rakkaus. ❤

Tänään näissä tunnelmissa, herkistyneenä Kaisan eilisen syntymäpäivän vuoksi. Onnea, rakas, pikkuinen Kaisani!

Perhanan poskiontelot!

Viides sairaslomapäivä. Makaan kotona, koska niin minun käskettiin tehdä. Eilen olin jo niin paljon pirteämpi, että yritin touhuilla hiukan. Ja pam! Kuume lähti uudelleen nousuun! Illalla makasin kahden peiton alla untuvatöppöset jalassa, hampaat kalisten. Yö meni levottomasti nukkuessa ja aamulla heräsin painajaiseen. Nyt olen niin väsynyt, etten yritäkään liikkeelle ihan hetkeen. Joku sisäinen varoituskello hälyttää. Viime keväinen keuhkokuume ei saa toistua enää!

Katselen lattialla nukkuvia koiria, joiden lenkitys on täällä sairastellessa jäänyt vähän heikoksi. Ne ovat kuitenkin vilpittömän onnellisia, kun olen kotona enemmän kuin tavallisesti. Lupaan niille, että viimeistään lauantaina pääsevät kyllä kunnon metsälenkille. Sänkipellot voitaisiin myös kiertää ympäri, jos ei ole kovin märkää. Tosiasiahan on, että metsässä märkyys ei sotke koiraa. Pelloilla se saa mahanalustan kuraantumaan kunnolla.

Poskiontelovaivoja olen potenut nuoresta aikuisesta asti. Lapsena olin harvoin kipeänä. Toki kaikki pakolliset rokot sairastin. Jokin sai myös siitepölyallergian puhkeamaan, kun olin 20 ja risat. Nenän ja nielun kanssa oli ongelmia jo ennen sitä. Angiina vaivasi moneen kertaan. Lääkäri totesi, että nyt nielurisat on syytä poistaa. Nielurisat ottivat kertauhkailun tosissaan ja angiinat loppuivat melkein 20 vuoden ajaksi.

Isälläni oli myös poskionteloissa jotain häikkää. Hän joskus sanoi niiden rakenteen olevan sellainen, että ne tulehtuvat helposti. Samoin minulle sanoi lääkäri jo nuorena. Vanhimmalla lapsellani oli toistuvia korvatulehduksia pikkupoikana. 2,5-vuotiaana tehtiin kitarisaleikkaus, mutta korvia ei tarvinnut putkittaa. Mitään liimakorvaa ei ollut. Sen sijaan pojalla on ärhäkkä poskiontelotulehdus ja ontelot huuhdeltiin leikkauksen yhteydessä. Terveyskeskuslääkäri oli minulle väittänyt, ettei niin pienellä edes ole poskionteloita! Korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri nauroi: "Vai niin tiesi kertoa!"  Arvauskeskus tietää...

Meillä siis kolmesta lapsesta kahdella on näitä samoja vaivoja, kolmannessa polvessa jo. Molemmilla pojillani on tehty leikkaus vaivojen helpottamiseksi. Leikkauksessa on myös suoristettu nenän vino väliseinä. Minulla ei ollut mitään epäilystä sellaisesta, kunnes em. erikoislääkäri kysyi: "Olet kuitenkin saanut hengitettyä tällä nenälläsi?" No, juu. Yli 50 vuoden ajan olen sitä käyttänyt. Minunkin nenäni väliseinä on vino, onteloissa rakenteellinen vika ja kaiken muun lisäksi poskihampaiden juuret ulottuvat röntgenkuvien mukaan onteloihin asti.

Kun siis poskiontelotulehdus iskee, alkaa hillitön kasvojen alueen särky. Se alkaa tunneissa. Nenä on tukossa, kun se millimetrien aukko turpoaa umpeen. Vesikään ei meinaa kulkea läpi, kun sarvikuonokannulla huuhtelen. Tuntuu siltä, että nenä ja poskipäät räjähtävät. Tällä kertaa onneksi kuuri aloitettiin muutama tunti tulehduksen toteamisen jälkeen ja oireet ovat jo limaisuutta ja pientä kuumeilua lukuunottamatta poissa.

Ihmiskeho on kyllä melkoinen järjestelmä. Hajuaisti katoaa, ruoka ei maistu, joten paastoillaan nyt sitten pätkä kerrallaan.  Ei se paha ole sekään. Ehkä se puhdistaa elimistöä, kunhan muistaa riittävästi juoda. Makaamisen ja paaston seurausta epäilen olleen muutama yö sitten iskeneet lihaskrampit. Pakarat, takareidet, pohkeet ja jalkapohjat kramppasivat ja heräsin siihen keskellä yötä. Olinko saanut liian vähän suoloja? Todennäköisesti olin. Tankkasin ihan tavallista, hyvälaatuista suolaa ja magnesiumia. Join paljon elektrolyyttijuomaa. Seuraavina öinä kramppeja ei enää ole tullut. Lihakset ovat kipeinä kyllä, oikein syvällä pakaroissa tuntuu vielä kipukohtia. Nyt tarvittaisiin hyvää hierojaa! Ehkäpä ensi viikolle voisin ajan saada, kun kuumeilukin varmasti jo helpottaa. Tanssimisessa rasittuneet jalkalihakseni kyllä tykkäisivät hieronnasta säännöllisesti, samoin kuin niska/hartiaseudun lihakset. Oma hieroja siis täytynee hankkia ja varata säännölliset hieronta-ajat.

Nyt yritän kevyellä venyttelyllä ja levolla helpottaa oloani. Kokeilin myös Bellabaci- kuivakuppauskuppeja,  joita en ole aiemmin opetellut vartalolle käyttämään. Kasvojen kuivakuppausta olen tehnyt säännöllisen epäsäännöllisesti jo muutaman kuukauden ajan. Se toimii, iho tykkää ja hehkuu ihan uudella tavalla. Niistä ajattelin kertoa myöhemmin enemmänkin. Ehkä jopa kuvata pienen videopätkän niiden käytöstä.

Päätän pitkän sairaskertomukseni täältä sängynpohjalta ja toivotan jokaiselle ihanaa lähestyvää viikonloppua! Kiva, että jaksoit lukea!

Mitä kuuluu?

Koska niin moni asia elämässäni on muuttunut viimeisten vuosien aikana, ajattelin hiukan kertoilla kuulumisiani. Enhän ole aikoihin arjestani kertonut, vaikka paljon kerrottavaa olisikin ollut.

Ehkä suurimpana muutoksena pidän sitä, että n. 32 yhteisen vuoden jälkeen pitkä parisuhteeni päättyi eroon. Sen taustoja en kummemmin avaa kunnioittaakseni ex-puolisoni ja lasteni isän yksityisyyttä. Ero on valtava muutos, mutta omalla kohdallani se on ollut myös uuden elämänvaiheen alku. Uskotteko, etten ole koskaan aiemmin koko elämäni aikana asunut yksin? Kun 18-vuotiaana muutin kotoa pois, muutin suoraan silloisen poikaystäväni luo. Kun meille aikanaan tuli sitten ero, minulla oli pieni poika. Sitten, pojan ollessa alle vuoden ikäinen, kuvioihin astui tämä mies, josta tuli pikkumiehen ja kahden nuoremman lapsemme isä. Viime syksynä muutin Vesilahdelle, silloinkin miehen luo. Elin siellä n. 6 kk avoliitossa, joka tukehtui omaan mahdottomuuteensa melko nopeasti. Vasta keväällä, kun palasin Hyvinkäälle, aloin asua ja elää yksin. Minullahan on täällä koko ajan ollut oma taloni, josta ex-puolisoni muutti pois vasta helmikuussa.

Onhan minulla nyt seuranani nuo koirat, eli ihan yksin en ole nytkään. Rauha, joka täytti 2 vuotta toukokuussa, on ollut minulla ihan pennusta asti. Itsenäisyyspäivän aikaan 2018 luokseni muutti Rauhan biologinen mummu, Maisa. Maisa on täyttänyt talvella 7 vuotta. Kasvattaja luovutti sen eläkepäiviään viettämään ja Rauhan seuraksi. Siinä missä Rauha on edelleen pullollaan energiaa ja ajoittain vähän liiankin riehakas, Maisa on rauhallinen ja lempeä, vähän höppänä pikku mummeli. Maisan olemus rauhoittaa Rauhaa ja Rauha taas antaa Maisalle energiaa. Välillä ne riehaantuvat yhteiseen leikkiin ja Maisakin jopa juoksee.

Maisan ottaminen oli hyvä päätös. Koirat kuitenkin ärsyttivät jostain syystä entistä, lyhytaikaista avomiestäni. Siinä eräs syy, miksi yhteiselomme pian päättyikin. Mutta sitten kävikin niin, että ex-puolisoni ei voinut kissojamme Helmiä ja Selmaa pitää, enkä minä voinut niitä Vesilahden kotiini viedä erään alaikäisen allergian takia. Maisa ei myöskään ollut tottunut kissoihin. Aloin etsiä uutta kotia kissoille ja sieltä Vesilahdeltahan se löytyikin! Kissat asuvat nyt siellä maaseudulla ja erittäin hyvässä, uudessa kodissaan. Olen käynyt niitä katsomassa ja molemmat voivat hyvin.

Työkuvioissa tapahtui myös muutoksia. Pirkanmaalla asumisen myötä päädyin hakemaan virkavapautta ja tein marraskuun lopulta kesäkuun alkuun sijaisuuden Pirkkalassa. Onneksi minulla oli kuitenkin oma virkani Riihimäellä. Sinne palasin elokuussa jatkamaan töitäni. Kiva oli taas palata tuttuun työyhteisöön, vaikka olemmekin nyt evakossa, väistötiloissa toistaiseksi.

Kesä meni nopeasti, sillä auttelin kaveriani hänen perustamallaan uudella kirppiksellä. Se on muuten tutustumisen arvoinen paikka, Hyvinkään Kirppis & Outlet ja kahvio, ihan keskellä keskustaa. Suosittelen lämpimästi. Itselläni on nyt ollut siellä pöytä tai kaksikin kesäkuun lopun avajaisista asti. Hyvin on tavaraa mennyt kaupaksi kyllä. Tyhjennän parhaillaan taloani, sillä nyt tämä viimein on annettu välittäjälle myyntiin.

Mieleni tekee kovasti päästä muuttamaan kaupunkiin, keskustan tuntumaan. Olen ollut muutamana viikonloppuna ulkona, laulamassa karaokea ja elokuvissa, sekä Red Carpet-festivaalien musaklubeilla kahtena iltana. Olisi niin helppoa vain kävellä kotiin illan päätteeksi, mutta nyt olen ajellut taksilla tai ollut sitten omalla autolla liikkeellä. Muutamaa asuntoa olen käynyt katsomassa, lähinnä tutkiksellakseni kaikkea sitä, mitä on tarjolla. Yhteen jo hiukan tykästyinkin. Haaveena on löytää 3h + k sopivalla sijainnilla. Nyt minulla on iso talo, täynnä tavaraa, joten tyhjentämistä todella riittää.

Uusia ja vanhoja ystäviä olen nyt saanut tavata oman aikatauluni mukaan. Uusia harrastuksia vanjojen tuttujen lomaan on myös löytynyt. Palasin burleskin pariin ja nyt tanssin klassista burleskia tunnin viikossa ja heti sen perään showburleskia 1,5/viikko. Siellä on vanhoja tuttuja kasvoja ja myös uusia tuttavuuksia.

Karaokeharrastus on minulle eräänlaista omien rajojen koettelua. Se on kiehtovaa ja jännittävää, enkä ole koskaan aiemmin uskaltanut kokeilla. Vasta tänä syksynä päädyin ystäväni kanssa paikalliseen karaokeiltaan. Ensin vain kuuntelin. Sitten lauloimme muutaman laulun yhdessä. Lopulta ystäväni ilmoitti, että nyt on sinun vuorosi. Ja kuinka ollakaan, minä lauloin. Jäin kerrasta koukkuun, sillä parin viikon kuluttua olimme taas laulamassa! Ja lisää on luvassa!

Tanssiminen, siis muukin kuin burleski, on aina ollut minulle mieluista. En ole koskaan kuitenkaan käynyt tanssimassa esimerkiksi tanssilavoilla. En ole osannut, eikä ex-puolisoni tanssimista sallinut. Nyt en tarvitse lupaa, joten sen harrastuksen aloitin myös. Käyn kerran viikossa 3 tuntia lavatanssikurssilla, jonka järjestää Hyvinkään Hymyhuulet ry. Ihan huippukivaa touhua! Nyt meneillään ovat foksin ja valssin alkeet kolmen viikon ajan, sitten vuorossa ovat pari seuraavaa tanssia kolmen viikon ajan jne. Innostuinpa myös tanssilavalle, Tuuloksen Kapakanmäelle. Se oli jännittävä, uusi kokemus minulle. Sain tanssia, vaikka kovasti taitoa saankin vielä hankkia pärjätäkseni lavatanssin parissa.

Tästäpä tulikin pitkä kertonus kuulumisistani. Elämässäni on meneillään mahtavan upea, uusi ajanjakso. Elän ja nautin elämästäni täysillä. Ja kyllä, on olemassa myös mies, jonka lämmin syli, ihanat silmät ja koko olemus saavat sydämeni läpättämään ihan uudella tavalla. Tämä on jotain uutta, sillä nyt olen päättänyt rauhassa katsoa tämän loppuun asti. Ei kiirettä, vaikka nuo kasvot mielessäni pyörivätkin. Onnellisia hetkiä yhdessä, kummallakin oma elämänsä ja koko loppuelämä aikaa!

Kiitos, että jaksoit lukea! Elämä on oikeasti ihana seikkailu!

Pieni tauko, kuin ikuisuus

Makaan kotona sairaana. Ärhäkkä flunssa puski itsensä poskionteloihin ja kuten kymmeniä kertoja ennenkin, sain poskiontelotulehduksen. Lääkkeet onneksi ovat jo vuorokaudessa helpottaneet oloa. Kuume on laskenut, eikä kasvojen alueen särky enää tunnu niin kovana.

Jouten ollessani aloin taas kaivata kirjoittamista. Blogia olen laiminlyönyt sekä täällä Mummulassa että Tyylilyylin työhuoneella. Nyt on tullut aika jatkaa. Päätös syntyi kuin itsestään. Kuinka virkistävää blogin kirjoittaminen onkaan! Kun nyt päätin aloittaa, tunnen valtavaa innostusta ja tarvetta kirjoittamiseen, tuntojeni ja touhujeni jakamiseen lukijoitteni kanssa! Lukeekohan tätä vielä joku, sitä en tiedä. Kirjoitan siis osin itselleni, osin lukijoilleni.

Toinen blogini, Tyylilyylin työhuone, on myös uinaillut Ruususen untaan pitkän aikaa. Nyt on sillekin koittanut aika, jolloin se siirtyy uudelle alustalle ja heräilee syksyn myötä uudelleen. 

Jako näiden kahden blogin kesken tulee olemaan tällainen: Mummula mutkan takana on lifestyle-blogi. Se kertoo mm. kodistani, arjestani, koiristani ja harrastuksistani. Se on myös väylä, jossa jaan ruokaan ja hyvinvointiin liittyviä huomioitani ja tekemiäni juttuja. Ketogeeninen ruokavalioni, josta on pikkuhiljaa muodostunut elämäntapa, tulee näkymään Mummulan sivuilla. Kierrätys on minulle myös elämäntapa ja siihen liittyviä kokemuksiani ja vinkkejäni tykkään jakaa. Kodin sisustaminen, kunnossapito ja nyt myös myyntiin laittaminen ovat vahvasti mukana jatkossa. Uusien kotivaihtoehtojen katsastaminen asuntonäytöissä on jännittävää ja kunhan lopulta pääsen uuden kodin ostamisen ja muuton pariin, on nämäkin jutut kiva jakaa kanssanne. Sittenhän myös sisustaminen alkaa uudelleen, kun uudet, paljaat seinät ovat ympärilläni.

Ketoherkkuja

Tyylilyylin työhuone on käsityöblogi, joka sisältää myös pin-upin parissa ja burleskin ihmeellisessä maailmassa kokemani hetket. Ajatuksenani on alkaa myös julkaisemaan Tyylilyylin omalla Youtube-kanavalla työohjeita ja videoita. Oman tyylin löytäminen, meikki-, kampaus- ja vaatetusjutut kuuluvat myös työhuoneelle, koska veikkaan sen lukijoiden koostuvan saman alan ja tyylin harrastajista.

Harrastuksia ja tyyliä

Mietin myös kolmatta blogia. Sisälläni on tarve kertoa myös vähän yksityisemmistä ajatuksistani, kuten rakkaudesta, ikävästä ja parisuhteessa kokemistani vaiheista. Tahtoisin kertoa kaipauksesta, joka kamppailee vapaudesta nauttimisen kanssa. Sinkkunaisen tuoreesta onnesta ja siitä, miten miesten antama huomio hivelee itsetuntoani. Ja siitä, miten siellä syvällä sydämessäni asuu se yksi ja ainoa, jonka kanssa kaikki on kaunista ja hyvää. Se, jonka kanssa aion katsoa tämän loppuun asti, joka on mielessäni viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla, joka ansaitsee saada pysyä vielä suurena salaisuutena, mutta kaiken tämän herättämät tuntemukset sydämessäni haluaisin jakaa lukijoitteni kanssa. Siksi ehkä kolmas blogini tuleekin olemaan sellainen, johon kutsun lukijat kutsulinkin avulla. Eli toisinsanoen valitsen itse, kenen kanssa jaan ajatuksiani. Kaikkiahan ne eivät tietenkään edes kiinnosta. Nimi tälle blogille on vielä mietinnässä. Ehdotuksia otan mielelläni vastaan. 

Rakkaus ja sylinkaipuu vs. sinkkunaisen elämä

Kutsulinkin saat pyytämällä, kunhan uusi blogini lähtee käyntiin. Sen sisältö tulee olemaan kenties joillekin vähän liian voimakasta ja paljastavaa luettavaa, mutta jos uskallat mukaan lukijaksi, minä mietin, uskallanko kirjoittaa juuri sinulle. Molemmilta vaaditaan rohkeutta ja luottamusta, sillä sen kolmannen blogini lukijaan luotan siten, etteivät kirjoitukseni saa levitä julkisesti. 

Ihanaa alkavaa syksyä ihan jokaiselle! Palaan pian, joten palaathan sinäkin!