Ei ole tosiaan ensimmäinen kerta, kun olen tällaista kokenut. En tällä tarkoita mitään parisuhdekriisejä tai vastaavia. Niistä olen päässyt yli ja ympäri. Mutta minun luottamukseni on vuosien varrella muutaman kerran karulla tavalla petetty. Olen avautunut ja luottanut, enkä ole tajunnut, että ihminen, johon luotin, ei ollutkaan sen arvoinen. Luottamuksella kertomiani asioita on käytetty minua vastaan. Sitä en sulata. Siinä minun rajani tuli vastaan ja poistin kerralla kokonaan, pysyvästi koko ihmisen elämästäni. Vajaat 5 minuuttia ja viesti oli perillä. Minua ei kohdella noin! Mutta jokin totuus piilee sanonnassa "Nainen on naiselle susi". Tälläkin kertaa kyseessä oli nainen.
Nyt on kyse ihan tavallisesta naistenvälisestä kaveruudesta, joka yhtäkkiä on alkanut tuntua hyväksikäytöltä. Olen ollut liian kiltti ja suostunut auttamaan ihmistä, joka oli hädässä. Pahassa pulassa yksinään. Vailla apukäsiä, tukea ja turvaa. Minussa on puoli, joka helposti kokee sellaisen auttamisen velvollisuudekseen. Vähän liikaakin. Tingin omastani, jotta toisella olisi helpompi olo.
Vähän kerrallaan upposin auttamiseen. Aluksi se tuntui hyvältä. Sitten tajusin, miten aloin kokea sen stressaavan minua aina vaan enemmän. Sitä enemmän lisääntyivät minuun kohdistuneet vaatimukset, mitä enemmän aikaa kului. Vastuulleni siirtyi asioita, joita en ollut millään tavoin luvannut hoitaa. Stressi muuttui harmistukseksi ja välillä täysin välinpitämättömäksi oloksi.
Not my circus. Not my monkeys. Näin se vaan on. Ei enää hyväntekeväisyytenä uhrattuja tunteja toisen hyväksi. Valitsen jatkossa tarkemmin, kelle apuani annan. En usko, että kyseinen henkilö ymmärtää, miksi päädyin tähän ratkaisuun. Itse asiassa en edes välitä selittää sitä hänelle. Aikuista ihmistä on paha alkaa kasvattamaankaan. Minun kykyni ja taitoni eivät siihen riitä.
Miksi sitten putoan näihin ystävyyden sudenkuoppiin? Eikö tässä iässä pitäisi jo ymmärtää paremmin? Olen sitä paljon pohtinut viime aikoina. Ainoa selitys, jonka keksin, on se, että oma maailmankatsomukseni ja omat arvoni ohjaavat minut näiden avuntarvitsijoiden luokse. Minun maailmassani jokainen ihminen on yhtä arvokas. Haluan uskoa hyvää ihan kaikista. Auttaminen on myös opittua. Jo kouluaikana olin helposti se, joka hoiti yhteisiä asioita. Koin vahvasti, että minun täytyy, koska minä voin. Edelleen olen samanlainen. Siksi minua onkin aina ollut helppoa vedättää.
Koen syyllisyyttä ja myötähäpeää tilanteesta, joka minut tähän johti. Syyllisyys on turhaa, sillä olin avunannossani vilpitön. Myötähäpeää koen siksi, että oman sukupolveni edustajat on kasvatettu toisin. Hyväksikäyttäjä on kenties kasvatettu ottamaan "irti" kaiken sen, mitä muista ihmisistä saa. Tällä kertaa järki sanoo, ettei mun kanna tällaisesta stressata.
Monesti kiihdyn tällaisissa tilanteissa todella nopeasti, jolloin minun itsehillintäni kyllä joutuu koetukselle. Hyvin harvoin, jos koskaan, räjähdän julkisesti. Minut on ilmeisesti kasvatettu puremaan hammasta. Mutta kun se raja tulee vastaan, se todellakin vaan tulee. Enää en jää junnaamaan siihen kiukkuun, enkä ole pitkävihainen. Minä vaan yksinkertaisesti poistan tällaiset ihmiset elämästäni. Useimmiten pysyvästi. Ja se vie tilannetta eteenpäin, ilman turhaa kaunaa ja kiukkua.
Olen tyytyväinen itseeni, koska olen viimein oppinut olemaan terveellä tavalla itsekäs. En vaadi paljoa, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus, arvostus ja molemminpuolinen luottamus riittävät. Jos ei "ystävyyssuhteessa" näitä ole, se ei ole ystävyyttä. Siihen vedän oman rajani!
Hyvää sunnuntaita ja alkavaa viikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Poikkeathan toistekin luokseni!