Esimerkki 1. Olen väsynyt. Olen kiukkuinen siitä, etten saanut sittenkään tehtyä asioita, joita olisin halunnut tehdä. Kukaan muu ei minua siitä moiti. Itse olen oman itseni piiskuri, joka armotta jaksaa kerta toisensa jälkeen haukkua pienen sisälläni asuvan suorittajan lyttyyn. "Senkin surkimus! Olet niin laiska, ettet tätäkään saanut hoidettua!" Miksi en opi olemaan armollinen itselleni ja väsyneenä todeta: "Huomenna on uusi päivä. Teen sitten, kun olo on parempi ja voimat riittävät." Ei se vaan mene niin. Jokin minussa katsoo oikeudekseen rangaista, ahdistaa ja kiduttaa huonolla omallatunnolla ja omaan itseeni kohdistuvalla halveksuvalla ylenkatseella yhä uudelleen ja uudelleen, virheistä oppimatta. Note to self: Tuhoa se, joka ahdistaa ja kiduttaa. Rakasta, ole armollinen ja kunnioita omaa itseäsi osaajana ja tekijänä, vaikka aina et jaksa, etkä onnistu.
Esimerkki 2. Olen väsynyt ja syvästi loukkaantunut toisten, minulle itse asiassa täysin yhdentekevien ihmisten itseeni kohdistuneista puheista. Sen sijaan, että antaisin niiden mennä ns. toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, märehdin ikävissäni ja sydän kasaan rutattuna asioita, joille en voi mitään. Koen olevani huono, riittämätön, ammattitaidoton ja onneton. Siinä samassa se lähtee: hyökkäys! En ole koskaan fyysisesti tapellut, mutta puolustautunut kyllä. Sanallisesti olen myös hyökännyt, enkä tyydy siinä vähään. Hyökkään, menetän kasvoni ja kärsin. Itken, vaikerran omaa hölmöyttäni ja valvon öitä. Enää en saa sanomattomaksi niitä sanoja, joita kohdistin minua loukanneeseen joukkoon ja mukana olleisiin syyttömiinkin. Vihaan sitä häpeää, sitä arvottomuutta ja uskomatonta epätoivoa. Menetin ilmeisesti tälläkin kertaa kasvojeni lisäksi myös mahdollisuuksia, joiden olisi pitänyt avata ovia tulevaisuuteen. Nyt paiskasin ne ovet suoraan päin omia kasvojani, loukaten samalla muitakin. Ovet sulkeutuivat kenties pysyvästi. Olin tyhmä, epäammattimainen ja aivan liian nopea toiminnassani. Kannan sitä taakkaa mukanani jatkossa. Häpeä on ihmisen oma. Sitä ei voi jakaa.
Nämä esimerkit eivät ole tuoreita, mutta ne ovat haastaneet minut pohtimaan omaa elämääni ja sitä, minkä mukaan toimin erilaisissa tilanteissa. Ensimmäisessä esimerkissä noudatan ikuista, tuttua kaavaani. Pidän itseäni huonona, riittämättömänä ja epäonnistujana. Olen kasvanut siihen ajatukseen, jonka mukaan pitää jaksaa suorittaa. Pitää olla hyvä ja riittävä. Pitää olla vähintään paras, ainakin se, mihin itse tietää pystyvänsä. Ei saa löysäillä. Miten se voi olla niin äärimmäisen tiukassa sisäänrakennettuna minuun? Jospa voisin laskea rimaa, itse itselleni, oman hyvinvointini takia. Yritän sitä edelleen. Uudelleen ja uudelleen ystävät ja työkaverit ja ammatti-ihmiset ympärilläni kehottavat minua armollisuuteen itseäni kohtaan. Ymmärrän sen järjen tasolla ja yritän. Silti. Jatkan itseni sättimistä ja mollaamista.
Esimerkissä 2 tapahtuu se, mitä en saisi koskaan päästää tapahtumaan. Menetän hallinnan. Otteeni irtoaa ja syöksyn päin sitä, mitä pelkään. Sitä mikä loukkaa ja ahdistaa. Syöksyn pää edellä. Loukkaan ja loukkaannun itsekin lisää. Pelkään sitä, että tilanteet vain karkaavat käsistäni. Kun tilanne on ohi, alkaa helvetti. Olen luuseri, luusereista pahin. Ovet edessäni sulkeutuvat syystä, jonka itse aiheutin, enkä vaan uskalla koputella niille uudelleen. Jos voisin, ottaisin takaisin kaikki. Peruisin, ottaisin itseäni tiukemmin niskasta kiinni ja kärsisin yksinäni. Sekin on vaan jokin opittu reaktio. Kun sinua uhataan ja loukataan, hyökkää kimppuun ja loukkaa takaisin. Ehkä sekin johtuu kokemastani. Kiusattuna, joskin vasta aikuisena, opin, etten jää tuleen makaamaan. Ensimmäinen reaktioni on pako. Työni on sellaista, etten voi noin vain paeta. Käyn hengittämässä naistenhuoneessa ja pesen kasvoni. Palaan. Olen yhä loukattu ja arvoton. Miten toimii sellainen, joka ei pääse pakenemaan? Hyökkää tietenkin. Olen hyökännyt, raivonnut, itkenyt ja hävinnyt. Jokainen kerta on minulle epäonnistuminen, kasvojen menettäminen on pahinta. Kuinka oppisin tyyneyttä ja mielenrauhaa, itseni arvostamista ja tyytymistä asemaani, vaatimattomuutta ja nöyryyttä? En ole tarkoituksellisesti ilkeä, mutta hallinnanmenetys sekoittaa pasmat pahasti, enkä pääse siitä yli. Nöyryys on aivan eri asia kuin nöyryytys. Haluan oppia nöyryyttä, enkä kokea itseäni nöyryytetyksi. Mikään ei pilaa tulevaisuuttani yhtä tehokkaasti kuin se, että itse sen tuhoan. Eikö tämä ole jo nähty?
Opettelen, yritän parhaani, enkä luovuta. Tänään olen vielä palasina, rikki. Mutta kuten Jumalatarkuvauksessa käydessäni totesin, olen päättänyt jättää taakseni menneen ja aloittaa alusta. En anna minkään ulkoa tulevan viedä omaa elämääni. En myöskään anna itseni tehdä tuhojaan enää. Liikaa kidutusta, ahdistusta ja kaikkea kurjaa. Nyt vaan pusken päin tuulta ja tuiskua, leuka pystyssä ja itseeni luottaen. Paranen, opin ja uskallan vielä jonakin päivänä luottaa. Opin vielä rakastamaan ja arvostamaan itseäni, vaikka se tällaisina päivinä onkin vaikeaa.
Eilinen päivä Pin-Up Garagen Sparkling Saturdayssa nosti näitä mietteitä pinnalle. Teemana oli tällä kertaa itsestään huolen pitäminen. Olen aloittanut pitkän matkan kohti Jumalataroloa ja hyvää fiilistä, joka ei ole enää muista ihmisistä kiinni. Läheiseni ovat täällä ja toivon heidän ymmärtävän, että nyt oman minun aikani. Minun vuoroni etsiä itseäni, onneani ja tulevaisuuttani. Se tulee olemaan työtä, jota teen tietoisesti, intensiivisesti ja pitkäjänteisesti. Vielä koittaa sekin päivä, jolloin voin olla ehjä ja kokonainen. Uskon, että löysin siihen uusia voimia voimia eilisen kiinnostavan ja innostavan koulutuksen avulla. Suosittelen kaikille lämmöllä näitä voimaannuttavia iltapäiviä, jotka järjestetään kerran kuussa Pin-Up Garagen tiloissa Strömforsissa. Kerron myöhemmin lisää näistä tapahtumista.
Eilinen oli myös kuvauspäivä mallikurssilla. Tämän kerran teemana oli 50-luku. Siitäkin lisää myöhemmin. Valokuvattavana olo on ollut aiemmin minulle kauhistus. Nyt herään siinä eloon ja tajuan, kuinka nautin niistä hetkistä. Näin voin ikään kuin mennä rooliin, olla jumalaisen upea nainen ja uskaltaa. Arkiminä peilaa ja miettii, uskaltaako. Kameran edessä en mieti. Siinä vaan nautin.
Ihanaa alkavaa viikkoa teille kaikille näin pitkästä aikaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Poikkeathan toistekin luokseni!