Migreeni vs. minä - kirjoita se ulos!

Periviholliseni, piinaava stalkkerini ja aamujeni kauhu, migreeni, jysähti kimppuuni taas kerran aamuyöllä. Heräsin 04.15 jäätävän kovaan särkyyn. Nousin kaivamaan lääkkeet työlaukustani ja vapisevin käsin revin auki pakkauksen. Kohtauslääkkeen annetaan sulaa kielellä tai kielen alla. Sitten odotetaan ja toivotaan parasta...

Nyt, lähes 12 tuntia myöhemmin, kohtaus on ohi. Kukaan, joka ei itse ole migreenipotilas, ei varmasti osaa edes kuvitella sitä olotilaa, jonka migreeni aiheuttaa. Itselläni näihin kohtauksiin liittyy voimakas ääniyliherkkyys. Pienikin ääni moninkertaistuu päässäni. Koiran huokaus kaikuu ja resonoi joka paikasta. Lattialle putoavan lääkepakkauksen ääni on kuin ukkosenjyrähdys sisällä päässäni. Se on lamaannuttavaa kipua, johon liittyy noin parin tunnin päästä kohtauksen alkamisesta myös pahoinvointi. Alan oksentaa, eikä puhettakaan, että voisin nousta sängystä. Niinpä se ämpäri tuleekin haettua jo heti, kun ekat oireet yllättävät.

Kolmas vaihe onkin sitten aivan järjetön väsymys. Silloin särky ja pahoinvointi alkavat hellittää ja minun on pakko nukkua. Yleensä nukun 2 - 3 tuntia. Herätessäni, kuten tänäänkin, olo on täynnä valtavaa helpotusta. Ja häpeää. Häpeää siitä, että minussa on tällainen näkymätön vika. Vika, joka hallitsee minua niin, etten pärjää sille. Kerta toisensa jälkeen yritän vimmatusti vastustaa migreeniä, mutta joka kerta se on vahvempi ja minun on sille alistuttava.

On toki helppoja jaksoja. Kesällä pärjäsin oikein hyvin. Ketogeeninen ruokavalio, jota nykyisin noudatan, tuntuu olevan hyväksi. Hiilariöverit ovat taaksejäänyttä elämää, joten ainakaan en päässäni uinuvaa petoa ärsytä enää tahallani. Paitsi lauantainahan lipsahdin, kun nautin kaverini kanssa lasilliset kuoharia ja ihan viljapohjaiseen taikinaan leivottua poropiirakkaa. Oliko se siinä, se tämänkertaisen kohtauksen syy? Vai oliko se huonosti nukuttu yö lauantain ja sunnuntain välillä? Sunnuntain kirkas auringonpaiste ja jäätävä tuuli? Ruutuaika, sinivaloineen? Ehkä kyllä, ehkä ei.

Oikeastaan ainoa asia, joka ihan takuuvarmasti liittyy migreenin, tuon päässäni ärjyvän pedon heräämiseen, on stressi. Nyt on stressitila päällä. Olen nimittäin sairastanut kotona jo viikon ja kaikki se, mitä minun pitäisi olla ollut töissä tekemässä, on jäänyt tekemättä tai sijaisten ja lähimpien työkavereitteni vastuulle. Se aiheuttaa stressiä ja häpeää. Siksi tilanne lisää myös stressiä, sillä stressaan jo ajatuksesta, kuinka olen aivan pihalla kaikesta muutaman päivän ajan. Mitä on sovittu? Kuka sanoi kenelle ja mitä? Huoh! Siksi migreeni onkin lomien ja sairauslomien jälkeen erityisen herkällä tuulella. Yritän vuodesta toiseen sitä kesyttää. Toistelen itselleni kuin mantraa: "Kaikki järjestyy!" Ei se silti aina usko minun sanaani, vaan päättää riepotella minua kuin räsynukkea. Se on kuin olento, jolla on oma tahto. Sen tahto on minua vahvempi.

Usein matka tai tapahtuma, johon en edes tajua liittyvän jännitystä, laukaisee kohtauksen. Useimmiten jälkikäteen, eli siellä matkakohteessa perille päästyäni tai jonkin tapahtuman päätyttyä. Stressi laukeaa ja migreeni käyttää heti tilaisuuden hyväkseen. Joskus myös etukäteen, ennen lennolle lähtöä, ajomatkan alkua tai lavalle astumista. Jännitän alitajuisesti jotain, vähintäänkin sen migreenikohtauksen tuloa ja näin onkin kierre valmis.

Stressaan nyt myös huomista käräjäoikeuden istuntoa, johon minä asianomistajana olen velvollinen osallistumaan. Jospa se stressi, joka niihin siellä käsiteltäviin asioihin liittyy, menisi nyt virallisesti pureskeltuna viimein migreenipedon kurkusta alas ja poistuisi siten mielestäni. Toivon hartaasti, että huominen käsittely auttaa tilanteessani ja asiat ratkaistaan toivomallani tavalla. Olisi sitten yksi iso ja karkea, ympärilläni leijuva stressin aiheuttaja vähemmän.

Migreeni sisälläni on kuin elävä olento, sanoin tuossa aiemmin. Olento, jolla on oma tahto. Voisinko antaa sille nimen? Ulkoistaa sen minusta erilliseksi hahmoksi, joka leijuisi menemään, kuin Muumilaakson Mörkö, jäädyttäen mennessään kaiken. Nimikö? Olen toivottoman huono keksimään nimiä. Miguel. Ei, sehän kuulostaa tuliselta latinorakastajalta, joka kietoo naiset pauloihinsa... en minä sellaista halua. Mikko? Mikko on minun setäni nimi. Minulla on myös Mikko-nimisiä ystäviä. Heille kaikille yhteistä on se, että he ovat tavallisia, rehtejä suomalaismiehiä. Migreeni ei ole sitä. Sehän on mielivaltainen peto. Mikael? Ei, se on enkelin nimi. Mutta entäs Migri? Se tuo mieleeni mielettömän vallan omaavan ja toisten ihmisten kohtaloista päättävän toimijan. Migreenihän on sellainen, tosin se saa päättää vain minun pääni sisällä, ei muiden kohtaloista. Minun migreenini on tästä lähtien nimeltään Migri! Antaako se turvapaikan, vai karkoittaako kaiken muun ja vie itse kaiken tilan, senhän se päättää puolestani. Ja pyydän anteeksi, se virallinen toimija nimeltään Migri! En teitä halventaakseni, vaan pedon valtaa kuvatakseni, valinnut kyseistä nimeä.

Omistuista! Tätä kirjoittaessani tuntuu, kuin viimeinenkin kipuaalto ja kireä tunne päässäni olisi yhtäkkiä löysännyt otettaan. Oliko Migri-parka vain nimeä vailla? Isotteliko se toistuvasti ja käytti mielivaltaansa, koska ei saanut ansaitsemaansa huomiota? Leikitään, että näin olisi. Iltaisin lähetän sille anomuksen kahtena kappaleena. Oikeasti nielaisen estolääkkeet, mutta Migrihän saattaa tykätä tästä leikistä ja haluaakin enemmän. Tästä lähtien nielaistessani estolääkkeeni lähetän siis samalla turvapaikkahakemukseni. "Anna kiltti, kulta, rakkaani edes tämä tuleva päivä aikaa. Anna päivä ilman kipua. Päivä ilman pahoinvointia, pakottavaa unentarvetta ja häpeää."

Kohtauksen alettuna maksan sille lahjuksia. Kohtauslääkkeitä. Suostuuko se ottamaan lahjukset vastaan? Taipuuko se niiden myötä ja vetäytyy niihin pimeisiin onkaloihin, joissa sen kotipesä lienee? Tiedän. Korruption suosimista, mutta en uhrina voi muuta. Pelastautukoon, ken voi. Hinnalla, millä hyvänsä. Maksan lahjukset ja lunnaat, että saan oman pääni takaisin.

Häpeäntunne sairauden vuoksi on turhaa ja nauhettavaa, tiedän sen kyllä. Mutta kun kyseinen krooninen sairauteni on ulospäin näkymätön, hajuton, mauton ja todennettu ainoastaan kokemiani oireita tutkimalla, tuntuu järjettömän nololta potea sitä vuodesta toiseen. Pikkujuttu. Itseaiheutettu? Luulosairas. Laiska.

Näinhän se pieni ääni jostain sieltä taka-alalta taas huutelee. Mutta kun ei ole. En minä pahuuttani, laiskuuttani tai huvikseni anna porata katuporalla kalloani. En tahdo, että pääni sisällä kuoritaan päällystettä ja jyrätään sileäksi aivojeni monimutkaista pintaa. "Mene pois, Migri! Mene pois, etsi itsellesi parempi koti jostain. Ota haltuusi vaikkapa sellainen pää, joka on... niin... kenties ansainnut tämän." Onko sellaista? Ehkä ei. Eihän kukaan ansaitse tulla kiusatuksi tai kidutetuksi. Ei edes oman päänsä sisällä.

Ehkä kirjoitan Migri-paran ulos päästäni. Tulostan sen. Taittelen paperin kuoreen ja vien sen postiin. Kuoren päälle kirjoitan: "Do not return this letter to sender!" Pitäkää tunkkinne, pitäkää migreeninne. Hukatkaa kirje, johon sen kirjoitin, älkääkä ikinä tuoko takaisin! Posti osaa sen, ellei muuta. Tuhansien vuosien päästä, mikäli täällä vielä joku on, löytäjä nauraa sen avatessaan. "Mitätön pikkujuttu!"

Pikkusiskosta isosiskoksi

Minä synnyin Hyvinkäällä 19. toukokuuta vuonna 1966. Synnyin perheeseen, johon kuuluivat äiti, isä ja 3v 8kk:n ikäinen isosiskoni Kaisa. Minä olin pikkusisko, jota Kaisa puolusti, suojeli ja tietty vähän kiusasikin. Itse en ollut sen parempi, sillä vieläkin muistan erään itkukonsertin, jonka aiheutin piirtämällä Kaisan kouluvihkoihin omia taideteoksiani.

Minulle on kerrottu, että Kaisa, joka oli säpäkkä liikkeissään ja puheissaan, hoiti meillä vieraille puhumisen. Kun joku kysyi: "Kukas tämä pikkuneiti on?" Minä vetäydyin Kaisan selän taakse, (tai minut sinne työnnettiin piiloon). Kaisa vastasi topakasti: "Se on meijän Helka ja se on 3 vuotta!" Opin tosi varhain puhumaan, enkä isäni mukaan ikinä sen jälkeen hiljaa ole ollutkaan, mutta vieraille puhui Kaisa. Roolit olivat selvät; isosisko ja pikkusisko.

Äitini sairasti pitkään syöpää ja oli paljon pois kotoa, sairaalahoidossa. Meillä oli onneksi mummula lähellä kotia ja isovanhemmat, isän sisko ja veli, muut sukulaiset ja lähipiiri auttoivat isää meidän tyttöjen hoidossa. Helmi-täti, vaarini sisko, oli meillä kotona hoitamassa meitä pitkiä aikoja ja isän sekä äidin serkkutytöt olivat lapsenlikkoina meillä kotona. Kaisa aloitti koulun ja minä olin vielä kotihoidossa.

Temperamenttimme olivat kuulemma aivan erilaiset. Siinä, missä minä olin rauhallinen ja kiltti, Kaisa oli vahvatahtoinen ja vauhdikas. Hän saattoi heittäytyä kadulle mahalleen kunnon itkupotkuraivarin merkeissä tai potkaista pikkuisen ohimennen, koska oli mustasukkainen tai ei saanut tahtoaan läpi. Vanhoja papereita luettuani ja opettajankoulutuksen saatuani olen ymmärtänyt, miksi. Kaisalla oli vaikeaa. Hän oireili, koska äiti oli sairas ja Kaisan on täytynyt jo osata pelätä sitä päivää, jolloin äiti ei enää tulisi kotiin. Koulussa se näkyi levottomuutena. Isällä olikin sovittuna jonkinlainen keskusteluaika koululle, mitä se sitten 60-luvulla mahtoi tarkoittaakaan.

Minä olin niin pieni, elin vielä hetkessä, enkä ymmärtänyt äidin sairauden laatua tai pelännyt tulevaa. En ehkä ymmärtänyt tuskaa, jota läheiseni kantoivat, lähestyvän kuoleman odotusta, heikkoja toivon pilkahduksia ja ikävää. Leikin ja elin tavallista arkea. Äidin lähtöön valmistauduttiin kyllä ja hänen lähisukunsa kävi meillä ja sairaalassa äidin luona. Me tytöt käytiin isän kanssa myös, mutta ainoat muistikuvat sairaalasta ovat äidin keltainen iho ja sieltä reissulta saamani nalle. Kotona olleen äidin muistan kyllä. Ehkä sairaalaympäristö oli pikkutytölle pelottava, joten muistikuvat sieltä ovat hataria.

Lokakuun 9. päivä 1969 Kaisa lähti kouluun tavalliseen tapaansa. Päässään hänellä oli lappalaislakki, sinipohjainen, villakankainen. Minulla oli punainen samanlainen. Meillä oli kylässä meidän Heikki-pappa Kuusamosta. Heikin ja toisen vaarini piti mennä käymään Helsingissä, äitiä tapaamassa. Kaisan koulutie, 100 -150 metriä, päättyi sinä aamuna siihen, että joku törmäsi häneen autollaan. Kaisa vietiin sairaalaan, josta hänet siirrettiin hoitajan saattamana ambulanssilla Helsinkiin, toiseen sairaalaan. Kallovamma. Tajuttomuus. Käsi poikki. Isä kertoi, että vaikean päävamman vuoksi kädelle ei edes yritetty tehdä mitään. Kaisaa ei voitu pelastaa ja seuraavan päivän puolella Kaisa menehtyi saamiinsa vakaviin vammoihin.

Minä olin kotona, autuaan tietämättömänä aamun onnettomuudesta. Iltapäivällä ymmärsin, että nyt Kaisan pitäisi jo tulla koulusta kotiin. Kysyin Kaisaa ja Helmi-täti sanoi Kaisan varmaan menneen kaverilleen koulun jälkeen. Ei sillä, etteikö hän olisi tiennyt, mitä tapahtui. Hän ei vaan ehkä uskaltanut kertoa, mistä oli kyse. Kun isä lopulta tuli, hän kertoi. Muistan omituisen ja jotenkin "väärän" reaktioni. Minussa heräsi hurja suuttumus siitä, että Helmi-täti valehteli minulle. En muista, että olisin Kaisan takia pelännyt tai huolestunut. Oli vain raivo valehtelusta. Sitten tuotiin Kaisan tavarat. Pieni punainen koululaukku ja vaatteet siistissä pinossa. Lapinlakissa kuivunutta verta.

Kaisa olisi eilen täyttänyt 57 vuotta. Minun ihana, kaunis isosiskoni! Huomaan kovasti pohtivani sitä, miksi Kaisa otettiin meiltä pois silloin. Millaista elämäni olisikaan ollut, jos meitä olisi jäänyt isälle kaksi tytärtä. Olisimmeko tapelleet? Olisimmeko tukeneet toisiamme? Hoitaneet kenties toistemme lapsia? Puhuneet miehistä, elämästä, iloista ja suruista?  Tehneet "tyttöjen juttuja" ja tikahtuneet nauruun? Sitä kaikkea en saanut koskaan kokea, koska elämä ei aina mene niin kuin itse toivomme.

Kun pikkuinen isosiskoni oli laskettu haudan lepoon, oli äitini menettäminen tullut ajankohtaiseksi. Toiset hautajaiset, pian edellisten jälkeen. Ei edes kolmea täyttä viikkoa välissä. Pikkusisko oli yhtäkkiä isän tyttö, ainut lapsi ja isälle syy nousta aamuisin sängystä. Isäni menetti paljon, kuten minäkin, mutta isä myös suri. Hän yritti luoda minulle normiarkea ja suri hiljaa, itsekseen. Minä en osannut surra, koska olin niin pieni. Jari Sinkkonen, tunnettu lastenpsykiatri sanookin, että lapsi ei sure, vaan "surahtaa". Ohikiitävän hetken oli aina se itku ja ikävä. Muulloin oli se arki isän ja muiden läheisten kanssa. Leikit ja retket, ulkoilut ja kyläreissut Kuusamossa. Molli, labbiksen pentu. Elämä jatkui. Joulukin tuli ja minulle järjestettiin kaikki se, mitä pikkuihmisen jouluun kuuluukin.

Ainoana lapsena perheessä elin reilut kolme vuotta, kunnes isäni toinen vaimo toi meille kotiin pienen parkuvan nyytin, joka oli lumoavan ihana ja yhtä aikaa hirveä vaaleankeltaisissa villavaatteissaan. Nyytti oli pikkuveli, joka on minua melkein 7 vuotta nuorempi. Minusta kasvoi hetkessä isosisko, joka helli ja hoivasi ensimmäistä nyyttiä mielellään. Tämä sai nimen Antti. Pari vuotta myöhemmin tuotiin vihreavalkoisissa villavaatteissa toinenkin nyytti, jolle annettiin nimi Jussi. Minun isonsiskon vastuuni kasvoi ja tätä nuorempaa veljeäni hoidinkin jo tottuneesti. Olin sen verran isompi, että myös vastuuta annettiin enemmän.

Molemmat veljeni ovat edelleen minulle äärettömän tärkeitä ja rakkaita. Jopa niin, että itkin heidän sydänsurujaan salaa ja toivoin voivani heitä suojata kovalta ulkomaailmalta. Jean Sibeliuksen isosisko lohdutti masentunutta ja epätoivoista nuorta Jannea sanoen: "Minä neulon sinulle niin ison villapaidan, ettei mikään maailmassa voi sinua satuttaa!" Kaunis ajatus, johon edelleen yhdyn täysin, mutta se on mahdotonta. Meidän kaikkien täytyy kulkea omat polkumme, menivät ne miten solmuun hyvänsä.

Isosisko, jonka menetin. Isoveli, joka ei koskaan saanut elää. Minä, pulleaposkinen pikkutenava. Nuo suloiset, tuoksuvat nyytit, joista kasvoi kaksi komeaa, aikuista miestä. Me. Helmisen lapset. Yksi yhteinen isä. Kaksi eri äitiä, minun äitini ja veljien äiti. Me kaikki. Isän nukuttua pois 2015 lokakuussa koko perheeni, siis se ensimmäinen, oikea perheeni, lepää nyt samassa haudassa Hyvinkäällä. Haudalla tuttu, heidät kaikki siunannut Kosti-pappi puhui minulle, puhui meistä, mutta sanaakaan en muista. Lohdun muistan. Ja muistan rakkauden. Ja päätin sen, että minunkin uurnani aikanaan pitää saattaa tähän samaan hautaan.

Nyt siitä toisesta perheestäni on  jäljellä veljet. Heillä on omat perheensä, jotka myös ovat minulle rakkaita. Se on rikkaus. Se on valtava onni, jota en olisi saanut ilman menetyksiä. Koskee silti. En voi edes ajatella sitä, miten paljon piti menettää, että sain tilalle jotain muuta. Hyväksyn vähitellen menetyksen . Olen surrut aikuisena nämä suuret menetykset ja vaikka voin niistä avoimesti kertoa,  työstän niitä edelleen.

Ehkä kirjoittaminenkin on terapiaa. Äidittömyys ja sen isosiskon puuttuminen ovat taatusti kasvattaneet minua kohti sitä, joka olen nyt. Mutta en olisi tämä sama Helka, ollen olisi elänyt näitä viimeksi kuluneita 45 vuotta isosiskona, sillä se on kasvattanut minua ja korvannut osaltaan kokemaani menetystä.

Yhä useammin huomaan kiitollisuuden. Olen kiitollinen kaikista elämistäni päivistä. Olen vahvempi, joskin vanhempi, tänään. Menetykset, ilonaiheet ja kaiken taustalla; rakkaus. ❤

Tänään näissä tunnelmissa, herkistyneenä Kaisan eilisen syntymäpäivän vuoksi. Onnea, rakas, pikkuinen Kaisani!

Perhanan poskiontelot!

Viides sairaslomapäivä. Makaan kotona, koska niin minun käskettiin tehdä. Eilen olin jo niin paljon pirteämpi, että yritin touhuilla hiukan. Ja pam! Kuume lähti uudelleen nousuun! Illalla makasin kahden peiton alla untuvatöppöset jalassa, hampaat kalisten. Yö meni levottomasti nukkuessa ja aamulla heräsin painajaiseen. Nyt olen niin väsynyt, etten yritäkään liikkeelle ihan hetkeen. Joku sisäinen varoituskello hälyttää. Viime keväinen keuhkokuume ei saa toistua enää!

Katselen lattialla nukkuvia koiria, joiden lenkitys on täällä sairastellessa jäänyt vähän heikoksi. Ne ovat kuitenkin vilpittömän onnellisia, kun olen kotona enemmän kuin tavallisesti. Lupaan niille, että viimeistään lauantaina pääsevät kyllä kunnon metsälenkille. Sänkipellot voitaisiin myös kiertää ympäri, jos ei ole kovin märkää. Tosiasiahan on, että metsässä märkyys ei sotke koiraa. Pelloilla se saa mahanalustan kuraantumaan kunnolla.

Poskiontelovaivoja olen potenut nuoresta aikuisesta asti. Lapsena olin harvoin kipeänä. Toki kaikki pakolliset rokot sairastin. Jokin sai myös siitepölyallergian puhkeamaan, kun olin 20 ja risat. Nenän ja nielun kanssa oli ongelmia jo ennen sitä. Angiina vaivasi moneen kertaan. Lääkäri totesi, että nyt nielurisat on syytä poistaa. Nielurisat ottivat kertauhkailun tosissaan ja angiinat loppuivat melkein 20 vuoden ajaksi.

Isälläni oli myös poskionteloissa jotain häikkää. Hän joskus sanoi niiden rakenteen olevan sellainen, että ne tulehtuvat helposti. Samoin minulle sanoi lääkäri jo nuorena. Vanhimmalla lapsellani oli toistuvia korvatulehduksia pikkupoikana. 2,5-vuotiaana tehtiin kitarisaleikkaus, mutta korvia ei tarvinnut putkittaa. Mitään liimakorvaa ei ollut. Sen sijaan pojalla on ärhäkkä poskiontelotulehdus ja ontelot huuhdeltiin leikkauksen yhteydessä. Terveyskeskuslääkäri oli minulle väittänyt, ettei niin pienellä edes ole poskionteloita! Korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri nauroi: "Vai niin tiesi kertoa!"  Arvauskeskus tietää...

Meillä siis kolmesta lapsesta kahdella on näitä samoja vaivoja, kolmannessa polvessa jo. Molemmilla pojillani on tehty leikkaus vaivojen helpottamiseksi. Leikkauksessa on myös suoristettu nenän vino väliseinä. Minulla ei ollut mitään epäilystä sellaisesta, kunnes em. erikoislääkäri kysyi: "Olet kuitenkin saanut hengitettyä tällä nenälläsi?" No, juu. Yli 50 vuoden ajan olen sitä käyttänyt. Minunkin nenäni väliseinä on vino, onteloissa rakenteellinen vika ja kaiken muun lisäksi poskihampaiden juuret ulottuvat röntgenkuvien mukaan onteloihin asti.

Kun siis poskiontelotulehdus iskee, alkaa hillitön kasvojen alueen särky. Se alkaa tunneissa. Nenä on tukossa, kun se millimetrien aukko turpoaa umpeen. Vesikään ei meinaa kulkea läpi, kun sarvikuonokannulla huuhtelen. Tuntuu siltä, että nenä ja poskipäät räjähtävät. Tällä kertaa onneksi kuuri aloitettiin muutama tunti tulehduksen toteamisen jälkeen ja oireet ovat jo limaisuutta ja pientä kuumeilua lukuunottamatta poissa.

Ihmiskeho on kyllä melkoinen järjestelmä. Hajuaisti katoaa, ruoka ei maistu, joten paastoillaan nyt sitten pätkä kerrallaan.  Ei se paha ole sekään. Ehkä se puhdistaa elimistöä, kunhan muistaa riittävästi juoda. Makaamisen ja paaston seurausta epäilen olleen muutama yö sitten iskeneet lihaskrampit. Pakarat, takareidet, pohkeet ja jalkapohjat kramppasivat ja heräsin siihen keskellä yötä. Olinko saanut liian vähän suoloja? Todennäköisesti olin. Tankkasin ihan tavallista, hyvälaatuista suolaa ja magnesiumia. Join paljon elektrolyyttijuomaa. Seuraavina öinä kramppeja ei enää ole tullut. Lihakset ovat kipeinä kyllä, oikein syvällä pakaroissa tuntuu vielä kipukohtia. Nyt tarvittaisiin hyvää hierojaa! Ehkäpä ensi viikolle voisin ajan saada, kun kuumeilukin varmasti jo helpottaa. Tanssimisessa rasittuneet jalkalihakseni kyllä tykkäisivät hieronnasta säännöllisesti, samoin kuin niska/hartiaseudun lihakset. Oma hieroja siis täytynee hankkia ja varata säännölliset hieronta-ajat.

Nyt yritän kevyellä venyttelyllä ja levolla helpottaa oloani. Kokeilin myös Bellabaci- kuivakuppauskuppeja,  joita en ole aiemmin opetellut vartalolle käyttämään. Kasvojen kuivakuppausta olen tehnyt säännöllisen epäsäännöllisesti jo muutaman kuukauden ajan. Se toimii, iho tykkää ja hehkuu ihan uudella tavalla. Niistä ajattelin kertoa myöhemmin enemmänkin. Ehkä jopa kuvata pienen videopätkän niiden käytöstä.

Päätän pitkän sairaskertomukseni täältä sängynpohjalta ja toivotan jokaiselle ihanaa lähestyvää viikonloppua! Kiva, että jaksoit lukea!

Mitä kuuluu?

Koska niin moni asia elämässäni on muuttunut viimeisten vuosien aikana, ajattelin hiukan kertoilla kuulumisiani. Enhän ole aikoihin arjestani kertonut, vaikka paljon kerrottavaa olisikin ollut.

Ehkä suurimpana muutoksena pidän sitä, että n. 32 yhteisen vuoden jälkeen pitkä parisuhteeni päättyi eroon. Sen taustoja en kummemmin avaa kunnioittaakseni ex-puolisoni ja lasteni isän yksityisyyttä. Ero on valtava muutos, mutta omalla kohdallani se on ollut myös uuden elämänvaiheen alku. Uskotteko, etten ole koskaan aiemmin koko elämäni aikana asunut yksin? Kun 18-vuotiaana muutin kotoa pois, muutin suoraan silloisen poikaystäväni luo. Kun meille aikanaan tuli sitten ero, minulla oli pieni poika. Sitten, pojan ollessa alle vuoden ikäinen, kuvioihin astui tämä mies, josta tuli pikkumiehen ja kahden nuoremman lapsemme isä. Viime syksynä muutin Vesilahdelle, silloinkin miehen luo. Elin siellä n. 6 kk avoliitossa, joka tukehtui omaan mahdottomuuteensa melko nopeasti. Vasta keväällä, kun palasin Hyvinkäälle, aloin asua ja elää yksin. Minullahan on täällä koko ajan ollut oma taloni, josta ex-puolisoni muutti pois vasta helmikuussa.

Onhan minulla nyt seuranani nuo koirat, eli ihan yksin en ole nytkään. Rauha, joka täytti 2 vuotta toukokuussa, on ollut minulla ihan pennusta asti. Itsenäisyyspäivän aikaan 2018 luokseni muutti Rauhan biologinen mummu, Maisa. Maisa on täyttänyt talvella 7 vuotta. Kasvattaja luovutti sen eläkepäiviään viettämään ja Rauhan seuraksi. Siinä missä Rauha on edelleen pullollaan energiaa ja ajoittain vähän liiankin riehakas, Maisa on rauhallinen ja lempeä, vähän höppänä pikku mummeli. Maisan olemus rauhoittaa Rauhaa ja Rauha taas antaa Maisalle energiaa. Välillä ne riehaantuvat yhteiseen leikkiin ja Maisakin jopa juoksee.

Maisan ottaminen oli hyvä päätös. Koirat kuitenkin ärsyttivät jostain syystä entistä, lyhytaikaista avomiestäni. Siinä eräs syy, miksi yhteiselomme pian päättyikin. Mutta sitten kävikin niin, että ex-puolisoni ei voinut kissojamme Helmiä ja Selmaa pitää, enkä minä voinut niitä Vesilahden kotiini viedä erään alaikäisen allergian takia. Maisa ei myöskään ollut tottunut kissoihin. Aloin etsiä uutta kotia kissoille ja sieltä Vesilahdeltahan se löytyikin! Kissat asuvat nyt siellä maaseudulla ja erittäin hyvässä, uudessa kodissaan. Olen käynyt niitä katsomassa ja molemmat voivat hyvin.

Työkuvioissa tapahtui myös muutoksia. Pirkanmaalla asumisen myötä päädyin hakemaan virkavapautta ja tein marraskuun lopulta kesäkuun alkuun sijaisuuden Pirkkalassa. Onneksi minulla oli kuitenkin oma virkani Riihimäellä. Sinne palasin elokuussa jatkamaan töitäni. Kiva oli taas palata tuttuun työyhteisöön, vaikka olemmekin nyt evakossa, väistötiloissa toistaiseksi.

Kesä meni nopeasti, sillä auttelin kaveriani hänen perustamallaan uudella kirppiksellä. Se on muuten tutustumisen arvoinen paikka, Hyvinkään Kirppis & Outlet ja kahvio, ihan keskellä keskustaa. Suosittelen lämpimästi. Itselläni on nyt ollut siellä pöytä tai kaksikin kesäkuun lopun avajaisista asti. Hyvin on tavaraa mennyt kaupaksi kyllä. Tyhjennän parhaillaan taloani, sillä nyt tämä viimein on annettu välittäjälle myyntiin.

Mieleni tekee kovasti päästä muuttamaan kaupunkiin, keskustan tuntumaan. Olen ollut muutamana viikonloppuna ulkona, laulamassa karaokea ja elokuvissa, sekä Red Carpet-festivaalien musaklubeilla kahtena iltana. Olisi niin helppoa vain kävellä kotiin illan päätteeksi, mutta nyt olen ajellut taksilla tai ollut sitten omalla autolla liikkeellä. Muutamaa asuntoa olen käynyt katsomassa, lähinnä tutkiksellakseni kaikkea sitä, mitä on tarjolla. Yhteen jo hiukan tykästyinkin. Haaveena on löytää 3h + k sopivalla sijainnilla. Nyt minulla on iso talo, täynnä tavaraa, joten tyhjentämistä todella riittää.

Uusia ja vanhoja ystäviä olen nyt saanut tavata oman aikatauluni mukaan. Uusia harrastuksia vanjojen tuttujen lomaan on myös löytynyt. Palasin burleskin pariin ja nyt tanssin klassista burleskia tunnin viikossa ja heti sen perään showburleskia 1,5/viikko. Siellä on vanhoja tuttuja kasvoja ja myös uusia tuttavuuksia.

Karaokeharrastus on minulle eräänlaista omien rajojen koettelua. Se on kiehtovaa ja jännittävää, enkä ole koskaan aiemmin uskaltanut kokeilla. Vasta tänä syksynä päädyin ystäväni kanssa paikalliseen karaokeiltaan. Ensin vain kuuntelin. Sitten lauloimme muutaman laulun yhdessä. Lopulta ystäväni ilmoitti, että nyt on sinun vuorosi. Ja kuinka ollakaan, minä lauloin. Jäin kerrasta koukkuun, sillä parin viikon kuluttua olimme taas laulamassa! Ja lisää on luvassa!

Tanssiminen, siis muukin kuin burleski, on aina ollut minulle mieluista. En ole koskaan kuitenkaan käynyt tanssimassa esimerkiksi tanssilavoilla. En ole osannut, eikä ex-puolisoni tanssimista sallinut. Nyt en tarvitse lupaa, joten sen harrastuksen aloitin myös. Käyn kerran viikossa 3 tuntia lavatanssikurssilla, jonka järjestää Hyvinkään Hymyhuulet ry. Ihan huippukivaa touhua! Nyt meneillään ovat foksin ja valssin alkeet kolmen viikon ajan, sitten vuorossa ovat pari seuraavaa tanssia kolmen viikon ajan jne. Innostuinpa myös tanssilavalle, Tuuloksen Kapakanmäelle. Se oli jännittävä, uusi kokemus minulle. Sain tanssia, vaikka kovasti taitoa saankin vielä hankkia pärjätäkseni lavatanssin parissa.

Tästäpä tulikin pitkä kertonus kuulumisistani. Elämässäni on meneillään mahtavan upea, uusi ajanjakso. Elän ja nautin elämästäni täysillä. Ja kyllä, on olemassa myös mies, jonka lämmin syli, ihanat silmät ja koko olemus saavat sydämeni läpättämään ihan uudella tavalla. Tämä on jotain uutta, sillä nyt olen päättänyt rauhassa katsoa tämän loppuun asti. Ei kiirettä, vaikka nuo kasvot mielessäni pyörivätkin. Onnellisia hetkiä yhdessä, kummallakin oma elämänsä ja koko loppuelämä aikaa!

Kiitos, että jaksoit lukea! Elämä on oikeasti ihana seikkailu!

Pieni tauko, kuin ikuisuus

Makaan kotona sairaana. Ärhäkkä flunssa puski itsensä poskionteloihin ja kuten kymmeniä kertoja ennenkin, sain poskiontelotulehduksen. Lääkkeet onneksi ovat jo vuorokaudessa helpottaneet oloa. Kuume on laskenut, eikä kasvojen alueen särky enää tunnu niin kovana.

Jouten ollessani aloin taas kaivata kirjoittamista. Blogia olen laiminlyönyt sekä täällä Mummulassa että Tyylilyylin työhuoneella. Nyt on tullut aika jatkaa. Päätös syntyi kuin itsestään. Kuinka virkistävää blogin kirjoittaminen onkaan! Kun nyt päätin aloittaa, tunnen valtavaa innostusta ja tarvetta kirjoittamiseen, tuntojeni ja touhujeni jakamiseen lukijoitteni kanssa! Lukeekohan tätä vielä joku, sitä en tiedä. Kirjoitan siis osin itselleni, osin lukijoilleni.

Toinen blogini, Tyylilyylin työhuone, on myös uinaillut Ruususen untaan pitkän aikaa. Nyt on sillekin koittanut aika, jolloin se siirtyy uudelle alustalle ja heräilee syksyn myötä uudelleen. 

Jako näiden kahden blogin kesken tulee olemaan tällainen: Mummula mutkan takana on lifestyle-blogi. Se kertoo mm. kodistani, arjestani, koiristani ja harrastuksistani. Se on myös väylä, jossa jaan ruokaan ja hyvinvointiin liittyviä huomioitani ja tekemiäni juttuja. Ketogeeninen ruokavalioni, josta on pikkuhiljaa muodostunut elämäntapa, tulee näkymään Mummulan sivuilla. Kierrätys on minulle myös elämäntapa ja siihen liittyviä kokemuksiani ja vinkkejäni tykkään jakaa. Kodin sisustaminen, kunnossapito ja nyt myös myyntiin laittaminen ovat vahvasti mukana jatkossa. Uusien kotivaihtoehtojen katsastaminen asuntonäytöissä on jännittävää ja kunhan lopulta pääsen uuden kodin ostamisen ja muuton pariin, on nämäkin jutut kiva jakaa kanssanne. Sittenhän myös sisustaminen alkaa uudelleen, kun uudet, paljaat seinät ovat ympärilläni.

Ketoherkkuja

Tyylilyylin työhuone on käsityöblogi, joka sisältää myös pin-upin parissa ja burleskin ihmeellisessä maailmassa kokemani hetket. Ajatuksenani on alkaa myös julkaisemaan Tyylilyylin omalla Youtube-kanavalla työohjeita ja videoita. Oman tyylin löytäminen, meikki-, kampaus- ja vaatetusjutut kuuluvat myös työhuoneelle, koska veikkaan sen lukijoiden koostuvan saman alan ja tyylin harrastajista.

Harrastuksia ja tyyliä

Mietin myös kolmatta blogia. Sisälläni on tarve kertoa myös vähän yksityisemmistä ajatuksistani, kuten rakkaudesta, ikävästä ja parisuhteessa kokemistani vaiheista. Tahtoisin kertoa kaipauksesta, joka kamppailee vapaudesta nauttimisen kanssa. Sinkkunaisen tuoreesta onnesta ja siitä, miten miesten antama huomio hivelee itsetuntoani. Ja siitä, miten siellä syvällä sydämessäni asuu se yksi ja ainoa, jonka kanssa kaikki on kaunista ja hyvää. Se, jonka kanssa aion katsoa tämän loppuun asti, joka on mielessäni viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla, joka ansaitsee saada pysyä vielä suurena salaisuutena, mutta kaiken tämän herättämät tuntemukset sydämessäni haluaisin jakaa lukijoitteni kanssa. Siksi ehkä kolmas blogini tuleekin olemaan sellainen, johon kutsun lukijat kutsulinkin avulla. Eli toisinsanoen valitsen itse, kenen kanssa jaan ajatuksiani. Kaikkiahan ne eivät tietenkään edes kiinnosta. Nimi tälle blogille on vielä mietinnässä. Ehdotuksia otan mielelläni vastaan. 

Rakkaus ja sylinkaipuu vs. sinkkunaisen elämä

Kutsulinkin saat pyytämällä, kunhan uusi blogini lähtee käyntiin. Sen sisältö tulee olemaan kenties joillekin vähän liian voimakasta ja paljastavaa luettavaa, mutta jos uskallat mukaan lukijaksi, minä mietin, uskallanko kirjoittaa juuri sinulle. Molemmilta vaaditaan rohkeutta ja luottamusta, sillä sen kolmannen blogini lukijaan luotan siten, etteivät kirjoitukseni saa levitä julkisesti. 

Ihanaa alkavaa syksyä ihan jokaiselle! Palaan pian, joten palaathan sinäkin! 

Jälleenrakennusta ja ilonaiheita

Olen heräillyt vähän kerrassaan toimimaan oman hyvinvointini puolesta. Pitkään annoin itselleni mahdollisimman vähän huomiota, enkä oikein kuunnellut kehoani. Olin välinpitämätön omia tarpeitani kohtaan, enkä nähnyt tässä yhteyttä henkiseen huonoon olooni. Annoin kehoni vapaasti voida huonosti, sillä huono fiilis oli muutenkin. Miksi siis kummemmin itseäni olisin sitten huomioinut, sillä en mielestäni ollut sitä ansainnutkaan. Olin itseni pahin vihollinen, enemmän tai vähemmän tiedostamattani. Liikunta-addiktiosta romahdin suoraan sohvaperunaksi, jolla liikunta rajoittui välttämättömään. En uskonut sen voivan olla edes mahdollista. Nyt ymmärrän paremmin.

Henkisen hyvinvoinnin takia aloitin tekemään töitä ensin. Ymmärsin, etten jaksa, ellen ota sitä aikaa, joka minulle kuuluu. En voi antaa itsestäni yhtään mitään kenellekään, ellen ole onnistunut lataamaan omia akkujani ensin. Olin käyttänyt kaiken varastossa olleen voimani jo, eikä uutta tuntunut tulevan tilalle millään. Lopulta olo oli kuin mankelin läpi menneellä, mehut oli totaalisesti puristettu pois. Aloin ensin lukea oman hyvinvoinnin merkityksestä ja etsiä keinoja, kuten mindfulness-harjoituksia, joiden avulla voimaantua. Tajusin, että ystävien seura, omaan aikaan panostaminen ja harrastukset antavat minulle piristysruiskeen arkeen. Olin välillä kokonaan pois sosiaalisten suhteiden verkostosta, ihan lähimpiä lukuunottamatta. Olin ottanut etäisyyttä kaikkeen ja kaikkiin, koska uupumukseni kasvoi siihen mittaluokkaan, etten jaksanut olla tippaakaan sosiaalinen.

Löysin itseni ikään kuin uudelleen uuden harrastukseni myötä. Pin-up avasi oven maailmaan, jossa sain luvalla keskittyä itseeni, nauttia naisellisuudestani ja mikä parasta, viettää aikaa ihanien ystävien seurassa. Löysin Pin-Up Garagen kautta uuden elämäntavan, joka on minulle eräänlaista terapiaa. Se auttaa minua näkemään itseni positiivisin silmin, ilman rajoitteita, joita mieleni oli minulle rakentanut. Olin oppimassa uutta kaltaisteni naisten seurassa ja uskaltauduin vähitellen ulos maailmaan. En ollutkaan enää vain pelkkä äiti, vaimo ja opettaja. Olin minä, nainen ja oman elämäni jumalatar. Ihan oikeasti silmäni avautuivat näkemään, miten tärkeää on päästää irti menneestä ja jättää ne kipeät ja loukkaavat kokemukset taakseni. Jos olisin voinut valita, niitä ei olisi koskaan edes kohdalleni osunut, mutta elämä ei mene meidän suunnitelmiemme mukaan. Minä olin alistunut kohtalooni toisaalta jatkuvien loukkausten ja vähättelyjen edessä ja toisaalta elämäni suurimman ja kipeimmän menetyksen ja sitä seuranneen tuskan ja henkisen pahoinpitelyn uhrina. Olin menettänyt sekä rakkaan isäni että kertaheitolla myös lapsuudenkotini. Minut oli leikattu irti siitä, mikä olin luullut olevani ja se ei ollut kaunis ja siisti tapahtuma.

Photo: Heidi Niemi/Pin-Up Garage Muah: Ruby Spark/Helka Helminen

 

Aloin määrätietoisesti rakentaa itseäni uudelleen. Kokosin paloja, rakensin suojarakenteita, keräsin muistoja ja liimasin niistä kokoon sen Helkan, joka olen tänään. Olen tutkinut taustojani, olen kerrannut elämääni ja todennut, etten oikeastaan kadu yhtään mitään. Tai no, jos olisin tämän prosessin aloittanut aiemmin, olisin ehkä ollut menetykseni hetkellä vahvempi ja osannut pitää puoleni. Nyt en siihen kyennyt, vaan annoin murskata loputkin itsestäni vastaan sanomatta. Liiallinen kiltteys ei palvele ketään, ainakaan silloin, jos itse jää sen jalkoihin. Tänään olen vahvempi, enkä ota enää kantaakseni muiden ihmisten pahaa oloa. Omassani onkin ihan tarpeeksi kantamista. Päivä päivältä olen kuitenkin päässyt eteenpäin oman identiteettini rakentamisen tiellä. Se tuhottu, rikottu ja kiusattu, itseensä pettynyt ja itseään inhoava tyyppi on jäänyt omaan koteloonsa sisälleni odottamaan lopullista toipumista. Uusi minä on rakentunut siihen suojaksi ympärille, jotta annan rikkinäiselle osalle aikaa ja rauhaa toipua.

Photo: Heidi Niemi/Pin-Up Garage Muah: Ruby Spark/Helka Helminen

 

Yhtenä osana oman identiteettini uudelleenrakennusprojektia on paluu omaan nimeeni. Otin takaisin tyttönimeni, joka on siis oman isäni nimi. Olen ollut vuodesta 1985 alkaen naimisissa, joten oma nimi ei ole ollut käytössä 33 vuoteen. Nyt on! Rakastan sitä nimeä, se sointuu etunimeni kanssa täysin ja näyttää hyvältä kirjoitettuna. Se kertoo, kuka olen, kenen tyttäriä, kuten meidän Heikki-pappa sanoi. Meillä on nyt eri sukunimet, miehelläni ja minulla. Lasten sukunimi on eri kuin minulla, mutta tässä vaiheessa se ei enää tunnu hankalalta, kun lapseni ovat jo kaikki maailmalla. Voi, miten ihanalta kuulosti, kun lääkäri kutsui minua OMALLA NIMELLÄNI! Olin vähällä tanssia pienen onnentanssin työterveyslääkärin vastaanotolla.

Photo: Heidi Niemi/Pin-Up Garage Muah: Ruby Spark/Helka Helminen

 

Voinko koskaan kyllin kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat tämän muutoksen aikana olleet minua tukemassa ja avanneet silmäni sille, mitä ansaitsen, miten minua rakastetaan ja miten voin paremmin?
Ehkä tärkeimpänä näistä ihmisistä oman perheeni lisäksi täytyy todella kiittää Heidiä, Pin-Up Garagen ihanaa supernaista, joka on myös noiden upeiden mustavalkokuvieni kuvaaja. Heidi Niemi on ottanut elämäntehtäväkseen saada naiset tuntemaan itsensä kauniiksi ja rakastamaan itseään. Minä olen esimerkki siitä, että se on todellakin mahdollista. Kiitos, kiitos koko sydämestäni, Heidi! Olen käynyt tähän mennessä ensimmäisen, kohta kaksi vuotta sitten kokemani Style me Vintage 50's style-kurssin jälkeen 5 kuukauden mallikurssin syksyllä, sitä ennen osallistunut Miss Garage Girl 2017-pin up-kilpailuun, jatkanut 6 kk:n jatkokurssilla Master Class -ryhmässä tämän talven ja kevään ajan. Lisäksi syksyllä kävin Jumalatarkuvauksessa ja nyt aloitan Jumalatarolo-kurssin. Aivan huikeaa ja todellakin jokaisen euron arvoista. Olen saanut niin paljon itseluottamusta ja voimaa, etten uskonut sen olevan edes mahdollista. Jos kiinnostuit, poikkea tutkimaan tarjolla olevia kurssivaihtoehtoja osoitteesta https://www.pinupgarage.fi/ 

Jatkossa saat seurata matkani vaiheita täällä Mummula mutkan takana-blogissa ja Tyylilyylin työhuoneessa, jonka löydät Pin-Up Garagen sivustolta. Kerron seuraavaksi siitä, miten tämän henkisen hyvinvoinnin lisäksi olen alkanut tehdä töitä fyysisen hyvinvointini hyväksi. Uusin harrastukseni, burleskitanssi on antanut sillä saralla jo paljon. Lisää siis tulossa, joten jääthän kuulolle!

Mukavaa maanantai-iltaa! 

Itsensä rakastamisen vaikeudesta

Mietin, miksi reagoin aina yhä vaan samalla tavoin tiettyihin tilanteisiin ja tapahtumiin? Miksi en opi, vaikka olen nyt opetellut jo yli 50 vuoden ajan sitä, miten minun pitäisi toimia. Kuka sen sitten määrää, miten meidän tulee käyttäytyä ja miksi niin? Miten eri elämänkokemuksen vaikuttavat siihen, miten reagoimme esimerkiksi kiusaamiseen, vastoinkäymisiin ja pahaan mieleen? Tässä muutama esimerkki siitä, miten lukittautuneita ja kaavoihin kangistuneita toimintamallimme usein ovat. Niistä malleista irtipääsemiseksi ihmisen täytyy tehdä lujasti töitä.

Esimerkki 1. Olen väsynyt. Olen kiukkuinen siitä, etten saanut sittenkään tehtyä asioita, joita olisin halunnut tehdä. Kukaan muu ei minua siitä moiti. Itse olen oman itseni piiskuri, joka armotta jaksaa kerta toisensa jälkeen haukkua pienen sisälläni asuvan suorittajan lyttyyn. "Senkin surkimus! Olet niin laiska, ettet tätäkään saanut hoidettua!" Miksi en opi olemaan armollinen itselleni ja väsyneenä todeta: "Huomenna on uusi päivä. Teen sitten, kun olo on parempi ja voimat riittävät." Ei se vaan mene niin. Jokin minussa katsoo oikeudekseen rangaista, ahdistaa ja kiduttaa huonolla omallatunnolla ja omaan itseeni kohdistuvalla halveksuvalla ylenkatseella yhä uudelleen ja uudelleen, virheistä oppimatta. Note to self: Tuhoa se, joka ahdistaa ja kiduttaa. Rakasta, ole armollinen ja kunnioita omaa itseäsi osaajana ja tekijänä, vaikka aina et jaksa, etkä onnistu.

Esimerkki 2. Olen väsynyt ja syvästi loukkaantunut toisten, minulle itse asiassa täysin yhdentekevien ihmisten itseeni kohdistuneista puheista. Sen sijaan, että antaisin niiden mennä ns. toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, märehdin ikävissäni ja sydän kasaan rutattuna asioita, joille en voi mitään. Koen olevani huono, riittämätön, ammattitaidoton ja onneton. Siinä samassa se lähtee: hyökkäys! En ole koskaan fyysisesti tapellut, mutta puolustautunut kyllä. Sanallisesti olen myös hyökännyt, enkä tyydy siinä vähään. Hyökkään, menetän kasvoni ja kärsin. Itken, vaikerran omaa hölmöyttäni ja valvon öitä. Enää en saa sanomattomaksi niitä sanoja, joita kohdistin minua loukanneeseen joukkoon ja mukana olleisiin syyttömiinkin. Vihaan sitä häpeää, sitä arvottomuutta ja uskomatonta epätoivoa. Menetin ilmeisesti tälläkin kertaa kasvojeni lisäksi myös mahdollisuuksia, joiden olisi pitänyt avata ovia tulevaisuuteen. Nyt paiskasin ne ovet suoraan päin omia kasvojani, loukaten samalla muitakin. Ovet sulkeutuivat kenties pysyvästi. Olin tyhmä, epäammattimainen ja aivan liian nopea toiminnassani. Kannan sitä taakkaa mukanani jatkossa. Häpeä on ihmisen oma. Sitä ei voi jakaa.

Nämä esimerkit eivät ole tuoreita, mutta ne ovat haastaneet minut pohtimaan omaa elämääni ja sitä, minkä mukaan toimin erilaisissa tilanteissa. Ensimmäisessä esimerkissä noudatan ikuista, tuttua kaavaani. Pidän itseäni huonona, riittämättömänä ja epäonnistujana. Olen kasvanut siihen ajatukseen, jonka mukaan pitää jaksaa suorittaa. Pitää olla hyvä ja riittävä. Pitää olla vähintään paras, ainakin se, mihin itse tietää pystyvänsä. Ei saa löysäillä. Miten se voi olla niin äärimmäisen tiukassa sisäänrakennettuna minuun? Jospa voisin laskea rimaa, itse itselleni, oman hyvinvointini takia. Yritän sitä edelleen. Uudelleen ja uudelleen ystävät ja työkaverit ja ammatti-ihmiset ympärilläni kehottavat minua armollisuuteen itseäni kohtaan. Ymmärrän sen järjen tasolla ja yritän. Silti. Jatkan itseni sättimistä ja mollaamista.

Esimerkissä 2 tapahtuu se, mitä en saisi koskaan päästää tapahtumaan. Menetän hallinnan. Otteeni irtoaa ja syöksyn päin sitä, mitä pelkään. Sitä mikä loukkaa ja ahdistaa. Syöksyn pää edellä. Loukkaan ja loukkaannun itsekin lisää. Pelkään sitä, että tilanteet vain karkaavat käsistäni. Kun tilanne on ohi, alkaa helvetti. Olen luuseri, luusereista pahin. Ovet edessäni sulkeutuvat syystä, jonka itse aiheutin, enkä vaan uskalla koputella niille uudelleen. Jos voisin, ottaisin takaisin kaikki. Peruisin, ottaisin itseäni tiukemmin niskasta kiinni ja kärsisin yksinäni. Sekin on vaan jokin opittu reaktio. Kun sinua uhataan ja loukataan, hyökkää kimppuun ja loukkaa takaisin. Ehkä sekin johtuu kokemastani. Kiusattuna, joskin vasta aikuisena, opin, etten jää tuleen makaamaan. Ensimmäinen reaktioni on pako. Työni on sellaista, etten voi noin vain paeta. Käyn hengittämässä naistenhuoneessa ja pesen kasvoni. Palaan. Olen yhä loukattu ja arvoton. Miten toimii sellainen, joka ei pääse pakenemaan? Hyökkää tietenkin. Olen hyökännyt, raivonnut, itkenyt ja hävinnyt. Jokainen kerta on minulle epäonnistuminen, kasvojen menettäminen on pahinta. Kuinka oppisin tyyneyttä ja mielenrauhaa, itseni arvostamista ja tyytymistä asemaani, vaatimattomuutta ja nöyryyttä? En ole tarkoituksellisesti ilkeä, mutta hallinnanmenetys sekoittaa pasmat pahasti, enkä pääse siitä yli. Nöyryys on aivan eri asia kuin nöyryytys. Haluan oppia nöyryyttä, enkä kokea itseäni nöyryytetyksi. Mikään ei pilaa tulevaisuuttani yhtä tehokkaasti kuin se, että itse sen tuhoan. Eikö tämä ole jo nähty?

Opettelen, yritän parhaani, enkä luovuta. Tänään olen vielä palasina, rikki. Mutta kuten Jumalatarkuvauksessa käydessäni totesin, olen päättänyt jättää taakseni menneen ja aloittaa alusta. En anna minkään ulkoa tulevan viedä omaa elämääni. En myöskään anna itseni tehdä tuhojaan enää. Liikaa kidutusta, ahdistusta ja kaikkea kurjaa. Nyt vaan pusken päin tuulta ja tuiskua, leuka pystyssä ja itseeni luottaen. Paranen, opin ja uskallan vielä jonakin päivänä luottaa. Opin vielä rakastamaan ja arvostamaan itseäni, vaikka se tällaisina päivinä onkin vaikeaa.

Eilinen päivä Pin-Up Garagen Sparkling Saturdayssa nosti näitä mietteitä pinnalle. Teemana oli tällä kertaa itsestään huolen pitäminen. Olen aloittanut pitkän matkan kohti Jumalataroloa ja hyvää fiilistä, joka ei ole enää muista ihmisistä kiinni. Läheiseni ovat täällä ja toivon heidän ymmärtävän, että nyt oman minun aikani. Minun vuoroni etsiä itseäni, onneani ja tulevaisuuttani. Se tulee olemaan työtä, jota teen tietoisesti, intensiivisesti ja pitkäjänteisesti. Vielä koittaa sekin päivä, jolloin voin olla ehjä ja kokonainen. Uskon, että löysin siihen uusia voimia voimia eilisen kiinnostavan ja innostavan koulutuksen avulla. Suosittelen kaikille lämmöllä näitä voimaannuttavia iltapäiviä, jotka järjestetään kerran kuussa Pin-Up Garagen tiloissa Strömforsissa. Kerron myöhemmin lisää näistä tapahtumista.

Eilinen oli myös kuvauspäivä mallikurssilla. Tämän kerran teemana oli 50-luku. Siitäkin lisää myöhemmin. Valokuvattavana olo on ollut aiemmin minulle kauhistus. Nyt herään siinä eloon ja tajuan, kuinka nautin niistä hetkistä. Näin voin ikään kuin mennä rooliin, olla jumalaisen upea nainen ja uskaltaa. Arkiminä peilaa ja miettii, uskaltaako. Kameran edessä en mieti. Siinä vaan nautin.

Ihanaa alkavaa viikkoa teille kaikille näin pitkästä aikaa!