Vähän herkuttelua siemennäkkärillä ja vohveleilla

Tänä keväänä ja kesänä yksi suosituimmista herkuista, joita tykkään syödä, on ollut siemennäkkäri. Maistoin keväällä alueemme lähiruokarenkaan, Hyvinkään Farmarin markkinat/REKOn eräältä tuottajalta ostamaani siemennäkkäriä ensimmäisen kerran. Se oli hyvää! Meni koko uunipellillinen paloina heti saman tien. Seuraavana päivänä kauppareissulla ostin valmiin, Risenta-merkillä myytävän, siemennäkkäriseoksen. Kokeiltavahan se oli saman tien. Se ei kuitenkaan ollutkaan samanlaista, joten lievä pettymyshän se oli, pakko myöntää.

Kuljen usein mittanauha kaulassa, ompeluhommista unohtuneena

Kaivoin sitten sen lähituottajan valmistaman siemennäkkärin pussin vielä roskiksesta ja tarkistin ainesosaluettelosta, mitä eroa näillä kahdella olikaan. Miksi niistä tuli niin erilaiset lopputulokset? Äkkiä välähti. Siis valmiissa seoksessa oli chian siemeniä ja tässä minun paremmaksi luokittelemassani, kotitekoisessa olikin maissijauhoja. Muutoin ainesosissa ei paljon eroja ollutkaan. Aloin googletella siemennäkkäriohjeita, kunnes sitten löysin sen, the one and only reseptin, jota olen siitä lähtien ahkerasti käyttänytkin. Tässä linkki ohjeen alkuperäissivulle, Gluteeniton muumimamma- sivustolle. Jaan ohjeen myös tässä teille, sillä tämä on jo painunut syvälle takaraivooni kymmenien leivontakertojen myötä.

MUUMIMAMMAN GLUTEENITON SIEMENNÄKKÄRI

 

• 2 dl maissijauhoja (esim. Risenta)
• 3/4 dl auringonkukansiemeniä
• 1/2 dl kurpitsansiemeniä
• 1/2 dl seesaminsiemeniä
• 1/2 dl pellavansiemeniä
• 1/2 dl oliiviöljyä
• 2½ dl kiehuvan kuumaa vettä
• ripaus sormisuolaa

Sekoita maissijauhot ja siemenet keskenään. Lisää öljy. Sekoita jälleen. Lisää kuuma vesi ja sekoita oikein kunnolla. Taikina tuntuu hetken löysältä, mutta maissijauhojen turvotessa se paksunee.

 

Kaada taikina leivinpaperille ja aseta päälle toinen leivinpaperi. Levitä taikina tasaisesti ohueksi kerrokseksi kahden leivinpaperin väliin. Sujauta alle pelti ja ota päällimmäinen leivinpaperi pois. Halutessasi voit leikata taikinan veitsellä ruuduiksi, itse tykkään murtaa sen vasta valmiina paloiksi. Paista 150 asteen lämmössä kiertoilmalla noin tunnin ajan.

 

Valmis näkkäri ei meillä meinaa ehtiä jäähtyä, kun olen jo siitä paloja murtamassa. Itse syön sellaisenaan ja esimerkiksi leivän tai kahvileipien tilalla se maistuu taivaallisen hyvältä. En syö juuri koskaan leipää, joten tämä on sille loistava korvike.

 

Tänä iltana alkoi yllättäen herkkuhammasta kolottaa kunnolla ja vohveleitahan sitten piti paistaa. Kaivoin pitkästä aikaa vohveliraudan komerosta ja tein pienen satsin vohveleita kahdelle. Päälle sulatin pakkasesta vadelmia, joiden sekaan ripautin vähän sokeria. Korvaa hyvin hillon.

 

Vanha Krups-merkkinen vohvelirauta työssään

 

 

Iltalenkki ihanaisen Rauha-koirani kanssa ulottui jo melkein toiseksi lähimmän naapurin postilaatikolle. Vähän kauemmas joka päivä, että pentu tottuu kotikulmien hajuihin. Vaikka ei montaa kymmentä metriä tullut nytkään lisää, istahti Rauha ennen naapurin postilaatikkoa pyörätielle ja ilmoitti, että haluaa kotiin. Liikaa virikkeitäkö? Ainakin joka ikistä autoa piti ihan istua tuijottamaan, kun ne siitä maantietä pitkin ohi vilahtivat. Meijerin tankkiauto sai Rauha-paran sukeltamaan ojaan, korkean heinikon sekaan. Pelottavaa, kun itse on vasta 10-viikkoinen huomenna.

 

Rauha, päivää vaille 10 viikon ikäisenä

 

Huomenna onkin jo perjantai ja taas yksi lomaviikko on hurahtanut vauhdilla! Nyt aion katsoa Ukrainan sotaa käsittelevän dokumentin televisiosta. Vähän raskas aihe iltaan, mutta tärkeä silti.

 

Hyvää yötä!

 

 

 

 



Pikkuisen pin-upia!

Ajatukseni oli, etten kovasti näitä pin-up-aiheisia juttuja tänne Mummulaan kirjoittaisi, mutta tämän tahdon teidän kanssanne jakaa. Olen nimittäin päässyt mukaan Miss Garage Girl 2017 -kisan finaaliin. Mi-nä! Siis 51-vuotias mummu maalta. Olen niin ylpeä ja innoissani, että meinaan kyllä välillä ratketa liitoksistani. Ensin se oli vain etäinen haave, unelma siitä, että saisin olla ikään kuin päivän prinsessana. Siksi alun perin lähetin hakemukseni kisaan mukaan. Hakemuksia oli tullut reilut 200 ja minä pääsin 13 finalistin joukkoon. Itkuhan siinä meinasi tulla, kun sain viestin, että olen mukana. Miten mukavalta tuntuikaan, että myös ystäväni pääsi mukaan kisaan. Yhdessä tsemppaamme toisiamme ja kisamatkat sujuvat autolla kimppakyydillä.

Kuva: Coco de Noir, Pin-up Garage

Asu: Pin me up Collection

Kuvauspaikka: Old Skool Garage, Strömfors

 

Tässä linkki, josta pääset äänestämään:

https://www.pinupgarage.fi/2017/06/kuka-miss-garage-girl-2017/

Ensimmäinen kohtaaminen toisten finalistien kanssa tapahtui 29.5. Strömforsin Ruukissa, jossa otettiin viralliset kilpailukuvat. Jännitti nähdä, miten upeita kaikki muut ovat. Mietin, mahdunko joukkoon. Olenhan kuitenkin kisan seniori. Mukana on kuitenkin niin monen näköisiä, kokoisia ja ikäisiä naisia, että pian unohtuivat huoleni sen suhteen. Ja mikä mukavinta, kaikki olivat aivan huippumukavia ja ystävällisiä tyttöjä! Monesta tuleekin varmasti pysyvästi ystäviäni, siltä tuntui heti.

Toisen kerran tapasimme Ruukki Picnicin puitteissa, sillä meidät oli pyydetty esiintymään ulkoilmalavalle. Esittäytymiskierros, parhaan auton ja parhaan teeman palkintojen jako sekä lopuksi muotinäytöskierros toteutettiin pienellä harjoittelulla, mutta mukavaa oli. Yllätyin itsekin, miten nautin lavalla olosta. Varsinkin muotinäytös oli mukaansatempaava kokemus. Musiikkina Lady Marmalade taustalla, auringonpaiste ja rento fiilis! Ihan huippua!

Jenkkiautot, helteinen kesäpäivä, ihana Pin me up Collectionin mekko

ja Utua-merkkinen luottokäsilaukkuni, joka keikkuu käsipuolessa

lähes aina ja kaikkialla.

Pakko fiilistellä autojen keskellä!

Ollapa vielä tällainen auto alla, niin olisin tyytyväinen!

Varsinainen kisa käydään sitten 29.7. Strömforsin Ruukin alueella järjestettävien Ruukki Rock'n'Bike -festivaalien yhteydessä. Yleisön suosikkien lisäksi tuomaristo valitsee Miss Garage Girlin ja tietenkin hänelle myös kaksi perintöprinsessaa. Palkinnot ovat houkuttelevia, mutta minulle tämä on ollut jo palkinto, että pääsin mukaan kisaan. Olen astunut ns. ulos mukavuusalueeltani ja uskaltanut hypätä, ellei suorastaan loikata villisti eteenpäin. Enkä vielä pari vuotta sitten olisi ollut tähän valmis, mutta nyt, nyt on tullut minun aikana elää ja nauttia!

Siinä lupaamani pieni annos pin-upia. Kertokaa, onko mielestänne väärä foorumi tälle? Pin-up on osa elämäntapaani, jonka olen omaksunut tässä viimeksi kuluneen vuoden aikana. Minulle se on naisellisuutta, iloa ja eloa, ihania vaatteita, jotka muuten joko ostan kirppiksiltä tai teen itse, sekä kampauksia, meikkejä ja muuta itselleni iloa tuottavaa. Kauneus on katsojan silmissä, eikö niin?



Paluu Mummulaan monien mutkien kautta

Olen palannut kotiin, Mummulaan mutkan taakse. Oikeastaan en ole koskaan täältä mihinkään lähtenytkään, mutta jostain syystä voimat eivät ole riittäneet blogin kirjoittamiseen. Nyt tuntuu siltä, että elämä jatkuu ja blogikin alkoi uudelleen vetää minua puoleensa. Viimeisimmästä päivityksestäni onkin kulunut jo mahdottoman kauan aikaa. Nyt elämässäni puhaltavat uudet, ennen kokemattomat ja jännittävät tuulet. Mummula on monella tavoin ennallaan, mutta paljon on myös muuttunut. Ihan en yhdessä postauksessa ehdi kaikkia kuulumisia kertoilemaan, mutta näitä onkin nyt luvassa moooonta monituista toinen toisensa jälkeen. Koittakaa siis kestää, ystävät hyvät!

Aloitetaan nyt kuulumisten kertominen akuuteimmalla ja ihanimmalla asialla. Meille on muuttanut ihastuttava kultaiasennoutajan narttupentu, nyt 9-viikkoinen Rauha. Sen oikea nimi on Springwind Fiorenza. Huomasin toukokuulla ilmoituksen, jossa kerrottiin 5.5. syntyneistä pennuista ja ihastuin kuvan karvapalleroihin heti. Olen jo pitkään kärsinyt kovasta koirakuumeesta ja nyt, uuden elämänvaiheeni innoittamana päätin, että toteutan unelmani. Laitoin heti viestiä ilmoituksen fb:n koirasivustolle julkaisseeseen henkilöön. Voitteko kuvitella, kyseessä oli hyvinkääläinen kennel! Olin ihan myyty, kun alustavasti juttelimme kasvattajan kanssa puhelimessa. Vielä piti odottaa muutama viikko, ennen kuin pääsin katsomaan pentuja. Silloinkaan en vielä tiennyt, kuka niistä tulee olemaan minun.

7-viikkoisena sitten pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen hain vauvakoiran kotiin. Matkaa oli n. 15 km meiltä, joten haku ei ollut hankala toteuttaa. Pennut saivat pyöriä jaloissamme ja meidän piti valita kolmesta vapaasta narttupennusta. Päätin, että otamme pennun, joka katseli meitä ja oli rauhallisin siinä tilanteessa. Kaksi muuta pentua pyöri keskenään kiinnittämättä ihmisiin mitään huomiota. Valinta osuikin nappiin, sillä tämä koira on minun koirani, tunnen sen.

Miten voikaan tuollainen pikkuinen otus olla heti niin rakas? Se myös osoittaa kiintymystään ja ilahtuu kovasti minut nähdessään. Alku on sujunut koiranomistajan elämää uudelleen opetellessa ja koiran ja omistajan välistä suhdetta luoden. Paljon on uutta ja ihmeellistä pienen otuksen elämässä, mutta se oppii joka päivä uutta. Kissaneitien Helmin ja Selman kanssa sujuu yhteiselo mallikkaasti. Selma on ennakkoluuloton, itsekin vielä pentu. Se painii, leikkii hippaa ja pesee Rauhan luppakorvat hellästi, mutta tehokkaasti. Helmi pitää etäisyyttä, arvolleen sopivalla tavalla, mutta hyväksyy koiran perheeseen hienosti.

 

 

So, meet the one and only Rauha! Pikkuinen blogikoirani, joka kissasiskojensa kanssa tulee täällä jatkossa kertoilemaan kuulumisiaan. Jatkossa tulee blogissa edelleen sisältönä olemaan sisustus-, piha-, kirppis-, tuunaus-, remontti-, käsityö-, ruoka- ja leivonta-aiheisia juttuja. Toinen blogini keskittyy sitten pin-upiin ja fiftarityyliin, joista on muodostunut elämäntapa ja rakas harrastus. Blogini tulee olemaan Pin-up Garagen sivustolla, jotta sen löytävät aiheesta kiinnostuneet lukijat. Linkitän myös tänne sen, jotta halukkaat voivat kurkistaa sitäkin.

 

Nyt vaikuttaa siltä, että joku pikkuinen karvapallero kaipaa huomiotani, joten päätän raporttini Mummulasta tähän. Palaan kuitenkin pian, ehkä jo tänään!

 

Ihanaa heinäkuista tiistaipäivää kaikille!

 



Style me Vintage 1950's style pin up-stailausta

Täytin keväällä täydet 50 vuotta ja päätin sen kunniaksi hemmotella itseäni Pin-up Garagen ihanalla stailauspäivällä. Vähän vaati kyllä rohkeutta ilmoittautua mukaan, sillä olen aina ollut hirmu huono kuvattava ja koen aina epäonnistuvani kuvissa. Tässä kuitenkin linkki sivustolle, josta löytyvät tarkemmat tiedot siitä, mitä tuollainen päivä pitää sisällään.

Ohjeissa sanottiin, että tule puhtain, meikittömin kasvoin ja hiukset pestyinä, mutta ei laitettuina. Ja niinhän minä sitten suihkunraikkaana suunnistin kesäkuisena aamuna kohti Helsingin Hämeentiellä sijaitsevaa studiotilaa. Siellä meitä oli 5 naista, jotka halusimme oppia lisää 50-luvun tyylistä ja meikistä, kampauksista, puvuista jne. Jännitti, suorastaan pelotti, mutta pian huomasin, että kurssin vetäjä, Heidi Niemi, eli Coco de Noir, on hyvin innostava ja iloinen persoona, eivätkä mukana olleet ihanat naiset olleet lainkaan pelottavia.

Ensin kahvittelun lomassa katsoimme kuvia ja kuuntelimme pin-upin eri tyylisuunnista, 50-luvun kampauksista ja meikeistä ja siitä, miten voisimme parhaiten tuoda naisellisuuttamme esiin. Jokaisen piti myös astua toisten eteen arvosteltavaksi ja ottaa vastaan ne kohteliaisuudet, joita toisillemme annoimme. Kun vieras ihminen sanoo: "Sinulla on niin kauniit silmät" tai "Tykkään siitä, että sinulla on naururyppyjä silmien ympärillä", jää äkkiä miettimään itsekin, kuinka hyvältä tuntuu kuulla itsestään positiivisia kommentteja. Minä en ole niihin tottunut, joten olen aina aika hämmentynyt. Jokaisen piti myös itse kertoa, mistä tykkää omassa itsessään. Minulle se on juuri ne silmät. Ja ehkä myös nilkat, jotka ovat sirommat, kuin muu kroppa. Ihme, että pysyn niillä pystyssä. Ja heti kuulin Heidin sanovan, ettei itsestään saa puhua tuollaiseen sävyyn, vaan omaa kroppaansa pitää arvostaa ja rakastaa. Sitä haluan oppia ja siitä päästä vielä nauttimaan, vaikka ikää on jo mittarissa tuonkin verran.

Kun olimme sitten kaikkien kauniit kasvot, hiukset ja vartalot arvostelleet, kehuneet ja ihailleet, pääsimme laittamaan rullia tukkaan. Mukana oli kaikilla joko lämpörullasetti tai kiharrin. Itse olen lämpörullien ystävä, sillä luonnonkiharan tukan taltuttajana se on aika lempeä systeemi. Hiuslaatuni on kiharan myötä kuiva, joten pyrin välttämään sen kuumakäsittelyjä. Samettipintaiset lämpörullat ovat myös kampaajani Natalian mielestä paras vaihtoehto. Kiharapohja kampausta varten oli tarkoituksena saada aikaan, joten osa kiharsi, kiinnitti kiharat pinneillä ja osa  laittoi rullat päähän.

Rullat päässä, vähän jo meikkiäkin

Kun rullat sitten olivat päässä, oli aika tehdä meikkipohja. Huolellinen pohja on tärkeä. Sen perustana on meikinpohjustusvoide, jota itselläni on käytössä kahtakin erilaista. Poskien couperosa-taipumusta peitän vihertävällä pohjustusvoiteella ja otsan, nenän ja leuan alueella käytän mattavaikutelmaa varten kiiltoa poistavaa pohjustusta. Sitten meikkivoide, jonka päälle vielä irtopuuteri. Silmämeikille pohjustusvoide, huolelliset mustat rajaukset, ripsiväri. Kulmaväriä siveltimellä ja sitten vielä poskipunaa. Tässä ei vielä sinänsä ollut mitään erityisen uutta, sillä näin olen toiminut ennenkin. Luomivärin saa jättää pois arkimeikissä, joten se toki on helpompaa ja nopeampaa, kun sen kanssa ei tarvitse säätää.

Mutta sitten tulikin se minulle uusi juttu. Olen ollut huono huulipunan käyttäjä. Usein pelkkää väritöntä huulirasvaa olen sipaissut huuliini. Nyt teimme ensin rajauksen kunnon punaisella. Sitten ns. täytimme huulet sillä samaisella rajauskynällä värittämällä. Ja päälle siveltimellä huulipunaa! Ja millaista huulipunaa? Siis oikein kunnon punaista, kuten Marilynillä konsanaan. Ja niin tuli minustakin kertaheitolla huulipunan ystävä!

Tässä lopputulos toisen kurssilaisen kuvaamana

Vähän poseerausharjoittelua tauolla

Minulla on sääret! Kerrankin niitä sai näyttää!

Ja ne lainakorkkarit! Ei voi olla ihanampia!

Lainahöyhenissä keikistely oli mukavaa muutenkin!

Miten sitten päivä eteni? Seuraavaksi sukelsimme pin-up -vaatetuksen maailmaan ja valitsimme itsellemme kuvausvaatteet ihania mekkoja ja asusteita pursuvista vaaterekeistä. Minä päädyin punavalkoiseen, joka mielestäni on raikas ja tummalle sopiva yhdistelmä. Olen polkadot -kuvion ystävä, joten sekään ei liene minut tunteville yllätys, että valitsemani mekko oli tuollainen. Mekko oli kuitenkin kauhukseni olkaimeton, joten sen päälle laitoin pienen boleron, joka oli minusta yllättävän kiva vaate. Löysinkin jo kirppikseltä mustana ihan samanlaisen, joten käyttöön meni sekin idea. Mukana minulla oli tyttäreltäni lahjaksi saamani ihana pieni huivi, jonka solmin hiuksiini. Jalkaani pujotin vähintään numeron verran liian suuret, mutta muutoin taivaallisen ihanat, kirkkaanpunaiset korkokengät. Onneksi näillä ei juurikaan tarvinnut kävellä.

Päivän päätteeksi opeteltiin hiukan poseerausta ja tauolla yksi kurssilaisista kuvasi minua, minä puolestani häntä. Lopuksi sitten Heidi otti päivän kuvat, jokaisesta ainakin kahdessa erityyppisessä asennossa, sekä yhteiskuvat meistä kaikista. Oli se aika karua luopua niistä lainahöyhenistä, tyllialushameista ja muista ihanuuksista, pukeutua t-paitaan ja leggareihin sekä väljään villatakkiin ja lompsia tennarit jalassa junalle.

Mitä päivästä sitten jäi käteen? Sain ihanat kuvat, kerrankin! Harvoin olen ollut tyytyväinen kuviini, mutta nyt jotenkin hyväksyin ne. Löysin myös rohkeutta pukeutua mekkoihin, olla naisellinen ja "laitettu", mutta siten, etten koe olevani mitenkään ylitälläytynyt työpäivänäkään. Tosin meillä töissä hiukan on ehkä katsottu pitkään, kun ei sen talon pukeutumiskulttuuri ole ollut tällaista, mutta ei se mitään. Riittää, että itse nautin. Kesän mittaan vaatevarastoni uusiutui, mutta siitä myöhemmin lisää. Kiitos, että sain kertoa tästä, ihanasta kesäpäivästä, jolloin uskalsin näyttää olevani nainen. Ei sitä tarvitse peittää, että on muotoja. Eikä minun tarvitse sulautua tapettiin. Olen ihan hyvä tällaisena. Sen olen viimein oppinut, eikä siihen mennyt elämästäni kuin ne ensimmäiset 50 vuotta!

Huom! Kaikki kuvat ovat omiani, eivät ammattilaisen kuvaamia. Ammattikuvaajan kuvat näytän ehkä myöhemmin, jos rohkeuteni riittää vielä sinne saakka.

Tässä yksi muokkaamistani kuvista. Silmät!

 

 

Täällä olen, enkä muuta voi - viimeinkin paluu blogini pariin!

Onpa taas aikaa vierähtänyt viimeisimmästä blogipostauksestani! Olen edelleen innoissani touhunnut ja miettinyt blogin virittelyä uudelleen aktiivikäyttöön, mutta aina se vaan jotenkin jää. Nyt lupasin itselleni, että aikaa on, voimia on ja blogi tuottaa iloa lisääkin. On mukava seikkailla itsekin blogien parissa ja lukea, mitä täältä kautta tutuiksi tulleille ihmisille kuuluu.

Käsitöiden suhteen kuulumiseni ovat ehkä tavallista vähäisemmät. Teen sitä sun tätä pientä kaiken aikaa, mutta en saa mitään ihmeellistä aikaiseksi. Nyt on kuitenkin monta rautaa tulessa ja vähitellen alkaa kaikenlaista kiinnostavaa syntyä taas. Isäni kuoleman jälkeen n. vuosi sitten minut valtasi aika totaalinen lamaannus, josta pääseminen vei aikaa viime kesään saakka. Kesällä aloin palailla pikkuhiljaa takaisin rakkaiden harrastusteni pariin ja löysinpä muutamia uusiakin. Löysin nimittäin sen monelle jo tutun Konmarin! Olin lukenut kirjan jo kertaalleen. Sitten luin sen toisenkin kerran, eikä vieläkään oikein sytyttänyt. Luin kuitenkin sen jatko-osan, joka on nimeltään Spark joy. Se sytytti ja samalla roihahti innostus minussakin! Luin kirjan muutamassa päivässä nuotiolla istuen ja kerrossängyn alapetillä pötkötellen, joen rannan kivillä istuen ja Lapin yöttömistä öistä nautiskellen.

Näätämön mökin tulihtalla oli mukava lueskella.

 

 

Minussa oli valtava annos pahaa mieltä, väsymystä, henkistä uupumusta ja painolastia, jonka muut ihmiset tahallaan tai tahattomasti olivat niskaani keränneet. Koti pursui tavaraa ja kirppiskiinnostukseni kasvoi yhä enemmän ja enemmän. Kunnes Konmari astui elämääni toden teolla. Aloitin jo Lapissa, nimittäin visioimalla mielessäni tulevaa. Konmari-metodin ideana on, että kun sinulla on visio siitä, millaista elämää haluat elää ja millaisessa kodissa, lähdet tavoittelemaan sitä. Kotiin palatessani aloitin toden teolla. Heinäkuun lopulla alkamani urakka on edelleen kesken, sillä se etenee tavarakategoria kerrallaan ja siinä ei ole mielestäni syytä turhaan hätäillä. Kirjoitan myöhemmin tarkemmin omista ajatuksistani ja toiminnastani Konmarin puitteissa. Sen voin kuitenkin jo sanoa, että kun tavaravirran suunta muuttui talosta ulospäin johtavaksi, kirppikselle ja kierrätyskeskukseen, lahjoituksiin jne. lähti suuret määrät tavaraa. Jokaisen poistuneen tavarasäkin myötä olikin yllättäen paljon helpompi olo. Ikään kuin olisin niiden säkkien mukana vienyt pois taakkaani,  väsymystäni ja turhautuneisuutta, jonka aiheutti tuo vajoaminen siihen syvään lamaannuksen tilaan, jossa ajoittain tunsin olevani.

 

Nyt jaksan taas nauttia siitä, mitä teen. Suunnittelen ajankäyttöäni, mutta vaikka olen koko syksyn ollut kiireinen, olen päivän päätteeksi väsynyt, mutta tyytyväinen aikaansaannoksiini. Suurta iloa tuottaa koti, jossa on enemmän tilaa, helpompi siivota ja josta lähteneet tavarat ovat päätyneet jollekin, joka todennäköisesti tarvitsi niitä enemmän kuin minä. Jaksoin pyörittää kirppispöytää peräti 8 viikkoa yhtäjaksoisesti ja myin myös Torissa sekä paikallisilla FB-kirppiksillä paljon. Enää en osta mitään ostamisen ilosta. Mietin, harkitsen ja punnitsen vaihtoehtoja. Käyn edelleen kirppiskierroksilla, sillä edelleenkään en osta uutena vaatteita. Ompelen tai etsin kirppikseltä mieluummin. Yli kaksi vuotta olen jo mennyt tällä systeemillä ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Ostin kuitenkin itselleni palkinnoksi tarvitsemani uuden laukun. Kutsun sitä "the laukuksi", sillä se on kaunein ja laadukkain laukku, mikä minulla on ikinä ollut. Muut laukut myin enimmäkseen pois. Olin tämän omasta mielestäni ansainnut ja se tuottaa joka päivä iloa!

 

Utua-malliston Joki, "the laukku".

 

Suurinta iloa tuottaa kuitenkin poikani ja miniäni minulle hemmoteltavaksi hankkima uusi, pieni pojanpoika! Miten voikaan ihminen olla syntyessään jo rakas, ihana ja aivan täydellinen! Hän oli  gramman tarkkuudella isänsä kokoinen ja molempien vanhempiensa näköinen syntyessään. Kerron myös hänestä varmasti myöhemmin, kunhan hän nyt pikkuisen kasvaa ja tutustumme toisiimme kunnolla. Itse ihanuus, pienessä  paketissa suuri rakkaus!

 

Pieni käsi tiukassa nyrkissä

 

Vähitellen aion alkaa taas blogissa kertoa käsityö-, remontti-, Konmari- ja myös muita juttuja hieman yksityiskohtaisemmin ja selkeämmin. Nyt kuitenkin pitkän TVT-strategian laatimista koskeneen koulutuksen jälkeen alkaa uni jo painaa. Palailen viimeistään viikonloppuna kertomaan kesäisestä pin up-stailauksesta, johon pääsin mukaan lomani alkupuolella. Lisäksi tulossa postaus uudesta kerhostani, jossa opiskellaan 5.luokkalaisten kanssa robotiikkaa, sekä myös Happy Plannereista, joihin hurahdin täysin tässä hiljattain. 

 





Ihanaa lähestyvää viikonloppua näiden pikaisten kuulumisten merkeissä!

 

 





Mummulasta Nukkela?

Niin siinä sitten kävi, että tämä mummu on pahemman kerran päässyt hurahtamaan nukkeihin, nukenvaatteisiin ja nukkeleikkeihin. Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on tuo meidän pikkuinen neitokainen, tyttärentytär, joka 4-vuotiaan innolla leikkii ja touhuaa kaikenlaista kivaa. Siinä on mummulle mainio tekosyy intoilla tällaisia. Mutta toisaalta, mitäpä sitä suotta kiertelemään, nukkehullu olen ja sellaisena pysyn, joten ihan omaa itseäni ajattelen, kun näitten nukkejen kanssa touhuan. Onhan minulla ne kolme nukkekotiakin, joiden sisustaminen on vielä kesken, eivätkä nekään ole lapselle, vaan minulle.

 

Viimeisimpänä kiinnostuksen kohteena on tullut mukaan Disney Animators Collection -nukkesarja. Niitä ei myydä täällä Suomessa, mutta vähän saman tyyppisiä kyllä. Disneyllä on myös Toddler-nukkeja, joista Frozen-prinsessat Anna ja Elsa ovat löytäneet tiensä meidän pikkuneidin luo. Itselläni on noita Animators-nukkeja kolme, kaikki suomalaisilta nukkeharrastajilta ostettuja. Niistä ajattelin hiukan kertoilla lisää, sillä niiden vaatteiden ompelu ja neulominen ovat innostaneet minua monenlaiseen näperrykseen viime päivinä.

 

Joulupukki (enon muodossa) toi pikkuneidille oman lasten ompelukoneen. Sitä päätettiin toistaiseksi säilyttää täällä mummulassa, jotta se ei rikkoutuisi leikeissä ja jotta mummu voisi yrittää opettaa vähän tuota ompeluhommaa oman ompelemisensa ohessa. Pukki toi myös kerrossängyn nukeille. Sen pappa maalaili ja mummu teki patjat, lakanat, peitot ja tyynyt. Siinä kelpaa Elsan ja Annan nukkua, vaikka kuninkaallisia ovatkin. Se vietiin tyttöselle omaan huoneeseen, jossa se onkin jo ahkerassa käytössä.

 

 

Pikkuneidin oma ompelukone!

 

Helmi arvioi, että kyllä tässä sängyssä kissakin voisi nukkua.

 

Näitä nukkeja, Animators Collectioniin kuuluvia, myyvät Disneyn verkkokaupat Yhdysvalloissa ja Britanniassa, samoin Disney-storet molemmissa maissa. Niiden koko on 16" eli ovat aika kivan kokoisia käsitellä ja vaatteiden tekeminenkin on helppoa, kun eivät ole mitään ihan pikkuruisia. Ne ovat Disneyn animaatioista tuttuja prinsessoja, sankarittaria, joihin pikkutytöt ja me keski-ikäiset naiset olemme ihastuneet ympäri maailman. Tosin mukana kansainvälisissä keräilijäporukoissa on myös miehiä, mikä oli minulle yllätys. Mutta mikäpäs siinä, eivät nukkeleikit ole tyttöjen erityisoikeus. Facebookissa on blogeilla omia nukkesivuja, samoin Instagramissa. On myös ryhmiä, joissa keräilijät tai nukkeharrastajat, jotka ovat nimenomaan näistä nukeista innostuneet, esittelevät nukkejaan ja niiden toinen toistaan suloisempia vaatteita. Jotkut jopa vievät nukkejaan kuvauksia varten esimerkiksi retkelle, jotta saavat kuvia nukeista joissain erityisissä paikoissa. Itse olen niin alussa vielä, etten ole kuvannut kovin paljoa, mutta tässä joitain kuviani.

 

Helinä ja Merida, ensimmäiset kaksi Animators-nukkeani

alkuperäisissä asuissaan. 

 

Meridan takaa kurkistaa Tähkäpää, joka tuli aika pian kahden

ensimmäisen jälkeen.

 

Ihanat harrastajat ovat myös jakaneet kaavoja, joiden avulla näille nukeille voi ommella kivoja vaatteita. Ja kuinka ollakaan, aloitin vaatteiden ompelun alusvaatteista. Pikkupöksyjä saa pienistä tilkuista ja hyvin tuntuvat sopivan, joten kiitos kaavasta. Itselleni ehkä juuri se vaatettaminen onkin se juttu näiden nukkejen kanssa. Kiva on keksiä uusia asuja ja käyttää kotoa jostain kumman syystä löytyvää materiaalia nukenvaatteisiin, joihin ei todellakaan kulu lankaa tai kangasta paljonkaan.

 

 

Pikku pikkareita, pikku tilkuista

 

 

Tähkäpään päällä on ompelemani jumpsuit, eli haalari, jonka kaava myös fb:n

Disney Animators Collection nukenvaate-ryhmästä. Kangas on vanha Taitoon

collaripala, joka pikku ruusuineen sopii minusta kivasti nukelle.

 

Pikkuneidin Anna ja Elsa ovat saaneet mm. villasukat, pipot ja villatakit. Porkkanavillatakki

syntyi oranssista 7 veljestä-langasta, jota oli jostain muusta työstä jäänyt sopivasti.

 

Meerin baskeri on neulottu Nalle Kukkaketo-langan jämästä 

Tähän villatakkiin löytyy ohje Ravelrystä nimellä Little Leaves. 

Tässä tytttöseni villatakeissaan.  

 

Tähkäpään kengät ovat pienet tennarit, jotka ovat oikeasti auton

ilmanraikastimet. Ostin ne Biltemasta joulun alla ja irrotin tuoksut sekä ne nauhat,

joilla nämä olisi autoon voinut ripustaa.

 

Vielä kuva villatakeista.

Taaemman ohje Prinsessa pieni-blogista

 

Nämä nukkeneitokaiset ovat jotenkin vaan vieneet sydämeni, joten näitä postauksia tulee taatusti nyt silloin tällöin lisää. Tässä on vain osa niille valmistuneista vaatteista. Ehkäpä joskus vielä vaatteita valmistuu myös myyntiin asti, sillä jotkut ovat perustaneet omia Etsy-kauppoja ihan vaan nukenvaatteille. kaikenlaisia ihanuuksia niistä löytyykin, neulevaatteista kenkiin ja hiuskoristeista balettipukuihin. Minusta näissä viehättävintä on ehkä se lapsenomaisuus, viattomuus, leikki-ikäisen olemus, joten en aio näitä kovin erikoisuuksiin pukea. Haluan nukkejeni näyttävän lapsilta, joten esim. tanssiaispukuja ei vielä leikki-ikäinen tarvitse. Kenkiä tarvittaisiin lisää, joten jos törmäät tennarin mallisiin avaimenperiin tms. otan mieluusti vinkkiä vastaan. .

 

Loppiainenkin siinä mennä hurahti, joten huomenna taas on pakkaspäivä ja kiireinen työpäivä.

Palaillaan kuulumisiin lähipäivinä. Kiitos, että jaksoit lukea!

 

 

 



 

Menetysten vuosi takana, uusi alku edessä

On kulunut taas luvattoman kauan siitä, kun viimeksi kirjoitin blogipostauksen. Olen laiminlyönyt tätä henkireikääni, jonka kautta olen löytänyt upeita, uusia kontakteja ja jopa ystävyyssuhteita. Olen monesti aikonut, suunnitellut ja yrittänytkin, mutta sehän ei vaan riitä. On ryhdyttävä tuumasta toimeen. Sen teen viimein tänään, vuoden 2016 ensimmäisenä arkipäivänä.

Meillä alkoi kevätlukukausi tänään Riihimäen kouluissa. Hyvinkäällä ja monessa muussakin paikassa lapset ja opettajat tietenkin myös saavat lomailla vielä loppiaisen yli. Olen kuitenkin mielelläni töissä, edelleen viihdyn hyvin ja nautin työstäni, vaikka helppoahan se ei aina ole. Voi sitä halausten määrää, joka odotti oven suussa aamulla, kun pikkuihmiset palasivat opettajan hoteisiin kouluun! Joka kerran läikähtää lämmin tunne sydämessä, kun näitä koululaisia mietin.

Rastaanpesästä tehty kukka-asetelma haudalla

Syksy oli uskomattoman raskasta aikaa. Ehkä elämäni raskainta, luulisin. Isäni sairasti melanoomaa ja vaikka se oli leikattu, tuli etäispesäkkeitä ensin suolistoon ja sitten tänä syksynä aivoihin. Syyskuussa isä joutui sairaalaan sisään ja jo silloin hän tiesi, ettei häntä voida parantaa. Ikää oli jo paljon ja kunto oli lähes 84-vuotiaalla heikko. Sairaudet olivat vieneet nopeasti liikuntakyvyn huonoksi ja viimeinenkin liikuntakyky katosi ensimmäisten sairaalapäivien aikana. Taistelua kesti kolmisen viikkoa. Istuin sairaalassa joka päivä, vaikka välillä isä ei avannut silmiäänkään. Toisinaan hän jaksoi jutella, vaikka en aina tiennytkään, mistä oli kyse. Sain myös syöttää hänelle päivällisaikaan sitä sairaalan ruokamössöä, jota vuodepotilaille syötetään.

Isäni, Matti Olavi Helminen

Sitten tuli se aamu, jolloin tuli pelätty soitto. Isä oli siirretty yksityishuoneeseen, koska kunto oli romahtanut. Ajoin sairaalaan vauhdilla ja huomasin, että hengityskatkoja oli jo siinä vaiheessa. Istuin siellä koko päivän, isäni vaimo oli paikalla myös. Setäni Mikko tuli iltapäivällä käymään ja sitten yhtäkkiä hengityskatkos olikin lopullinen. Pitelin kiinni isästäni, taputtelin rintaa ja yritin herätellä. Pyysin, että hän vielä hengittäisi, vähän edes. Ei. Se oli siinä. Hoitajat tulivat ja lääkäri totesi isäni kuolleeksi. Koko tilanne oli yhtä aikaa kaoottinen ja silti lempeä. Sitä ei osaa sanoin kuvailla. Helpotus siitä, että kipu ja tuskaisuus ovat nyt ohi. Yhtäkkiä isättömyys. Minä, lähes viisikymppinen orpolapsi! En uskonut, että se tunneskaala, jonka olen nyt käynyt läpi, olisi voinut olla näin voimakas.

Isäni siunattiin samaan hautaan äitini ja sisareni Kaisan kanssa. Lähes päivittäin käyn haudalla edelleen. Ikävä on kova. Eilen hain joitain isäni vaatteita itselleni. Aion tehdä tilkkupeiton hänen vanhoista kauluspaidoistaan. Otin myös flanellipaidan, jossa tai oikeastaan jollaisessa hänet muistan oikeastaan aina nähneeni. Sen puen päälleni, kun ikävä on pahimmillaan. Se on pehmeä ja lämmin.

Neuloin surutyöni yhtenä vaiheena sukat, jotka puin isälleni jalkaan. Ne olivat pöllösukat, koska intohimoinen luontoharrastaja isäni oli koko ikänsä ja erityisesti pöllöt siksi, että hänen mahtavat kulmakarvansa muistuttivat pöllövaarista.

Pöllösukat taivasmatkalle

Kulmakarvat kuten isälläni

 

Menetyksestä toipuminen on vasta alussa, mutta olen saanut sen käsittelyyn apua ja tukea Hyvinkään Mielenterveysseuran Kriisikeskuksesta. Olen saanut käydä keskustelemassa siellä ja olemme käyneet läpi niitä tunteita, joita olen kokenut. Käsittelen nimittäin vieläkin äitini ja sisareni kuolemaa, vaikka he kuolivat jo vuonna 1969. Siihen aikaan ei apua tarjottu, ei leskelle, joka menetti puolet perheestään, eikä lapselle, joka jäi kaksin isän kanssa. Lähipiiri piilotti surunsa ja yritti parhaansa mukaan tukea meitä. Minulla oli hyvä ja turvallinen lapsuus, kaikesta huolimatta.

4-vuotias Henkku oli vakava

Vuoden loppuun tuli sitten vielä toisenlainen menetys. Paavo-kissamme, joka tuossa blogin bannerissakin komeilee, sairastui ja sen kunto romahti nopeasti. Sunnuntaina kissa ulkoili ja söi, maanantaina ei muuta kuin nukkui. Tiistaiaamuna löysin sen pissalammikosta lähes tiedottomana. Eläinlääkäri antoi piikin ja nyt meillä on yksi yksinäinen pikkukissa, Helmi, enää kotona. Paavon hauta kaivettiin kotimetsään, omalle tontille. Siellä hän lepää ison kiven alla. Kiven vieritti haudalle mieheni, jolle kissan menetys oli ehkä vielä rankempaa kuin minulle. Viisas mies oli Paavokin, joten kaksi viisasta miestä meiltä lähti syksyn aikana.

Stereokissoista isompi on poissa, Helmi suree.

 

Jotta ei vaivuta kaikki porukalla synkkyyteen, on huomenna luvassa jotain aivan muuta. Tämä oli tällainen "avautuminen", joka on ehkä minulle enemmän tarpeen, kuin lukijoille. Uuden vuoden aluksi raotin sydäntäni, joten nyt tiedätte, missä tämä emäntä on ajatuksissaan. Huomenna tulossa iloa ja valoa, leikinomaisissa tunnelmissa ja käsitöiden parissa. Mukavaa alkanutta viikkoa!

 

 

Kaikkea hyvää lukijoilleni vuonna 2016!